Kristosofi-lehti Syyskuu 2008: Toimittajalta

Kesä on jälleen ollut ja mennyt, samoin heinäkuiset kristosofiset kesäkurssit. Kesäkursseilla käsittelimme pääasiallisesti aiheita vastuunalaisuus sekä miten ihmisyyden ihanteen eli Kristuksen tulisi saada tilaa persoonallisuudessamme.
Toistan kurssien aikaisia ajatuksiani vastuunalaisuudesta.
Syyn ja seurauksen laki yhdessä jälleensyntymisopin kanssa valaisee ihmisen vastuunalaisuutta. Saamme aina niittää aiemmat kylvöksemme. Kuitenkin jos olemme pelkästään näiden teosofisten perusopetusten varassa, voi meillä olla vaikeuksia tietää, mikä on missäkin tilanteessa oikein. Sen vuoksi tarvitsemme mittapuuta, johon voimme verrata tai jonka mukaan arvostella ajatuksiamme, tunteitamme ja tekojamme.
Meillä nykyajan totuudenetsijöillä on luotettava tuki, johon voimme aina turvautua elämän eteemme heittämien ongelmien ratkaisuja pohtiessamme. Tämä tuki ja turva on luonnollisesti Vuorisaarna. Jokapäiväisessä käytännöllisessä elämässä saamme lisäksi apua monista henkisten opettajiemme neuvoista. Ne ovat mitä yksinkertaisimpia, mutta soveltaessamme niitä arkielämäämme huomaamme niiden tehon.
Ensimmäinen neuvo koskee asioiden tärkeysjärjestystä. Kun asetamme tai ainakin pyrimme asettamaan henkisen elämän ensimmäiselle sijalle, tarkoittaa se myös ajallista ensimmäisyyttä. Ennen päivän puuhia tulisi meidän syventyä ajattelemaan ikuisuudesta kotoisin olevia asioita. Kun näin menettelemme, asettuvat muut toimemme helpommin kohdalleen. Ellemme noudata tätä järjestystä, tapahtuu usein monenlaista ”lipsumista”, eikä tahdo löytyäkään aikaa mietiskelyyn ja pohdintaan. Tulee ilta ja joudumme ihmetellen toteamaan, ettei ihmisyyden ihanteeseen ollutkaan aikaa syventyä.
Toinen, jälleen kovin yksinkertainen, neuvo koskee valintahetkiä, jolloin joudumme silmäkkäin kahden ”hyvän” kanssa, joista on valittava toinen. Valintatilanteiden ei tarvitse olla juhlallisia tai dramaattisia. Niissä ei tarvitse olla lainkaan kyse suurista asioista, vaan aivan pienistä ja tavallisista. Esimerkiksi syvennynkö tutkittavana olevaan aiheeseen vai viihdytänkö itseäni ajanvietekirjallisuuden tai -ohjelmien parissa. Valitsemalla itsemme viihdyttämisen käykin usein niin, että voimamme ja tarkkaavaisuutemme on huomaamattamme huvennut emmekä pysty tarttumaan henkistä ponnistelua edellyttävään työhön enää sillä tarmolla kuin olisimme pystyneet, jos olisimme pitäneet tutkimusaiheeseen pureutumista hyvänä ja antaneet sen vetää puoleensa.
Siirtyessäni yksilöstä suurempaan kokonaisuuteen muistuu mieleeni Jeesus Nasaretilaisen opetuslapsilleen lausumat sanat: te olette maan suola ja maailman valo. Hätkähdyttävintä toteamuksessa on se, että Jeesus nimesi oppilaansa maan suolaksi ja maailman valoksi eikä julistamaansa sanomaa. Vuoden 1966 kesäkurssien kysymys käsitteli juuri tätä aihetta. Saatamme todeta, että Jeesus asetti oppilailleen suuren vastuun.
Suola on mauste ja säilöntäaine. Pieni määrä suolaa maustaa suuren ruokamäärän. Nimetessään oppilaansa maan suolaksi ja maailman valoksi Jeesus samalla huomautti, että jos suola käy mauttomaksi, niin millä silloin suolataan. Kun tuomme tämän opetuksen nykypäivään, niin ymmärrämme, että juuri suurten henkisten opettajien, Jeesus Nasaretilaisen ja meidän päivinämme Pekka Ervastin, opetukset ovat maan suola ja maailman valo. Mutta opettajan mentyä pois, joutuvat oppilaat edustamaan opettajansa julistamaa uutta elämänymmärrystä. Tällöin suolan mauttomaksi käyminen tarkoittaa sitä, että oppilaat madalluttavat saamansa tiedon. Se on ehkä heidän mielestään liian vaativaa tai muutoin heille soveltumatonta, joten sitä pitää nykyaikaistaa. Jos sen sijaan oppilaat pyrkivät säilyttämään ja säilyttävät opetukset alkuperäisinä, niin suola säilyttää makunsa ja valo pysyy edelleen Kristus-valona. Mutta valo tulee pitää myös esillä. Jeesuksen mukaan kynttilää ei tule panna vakan alle, vaan pöydälle, jolloin se valaisee koko huonetta ja siellä olijoita. Meidän päivinämme kynttilävertaus tarkoittaa suurten Edelläkulkijoiden kirjallisuuden tarjolla pitämistä ja saatavuutta.
Entä miten henkiset opettajamme ovat kantaneet vastuuta kansamme ja koko ihmiskunnan ohjaamisesta henkiselle tielle? Voimme tarkastella heidän työskentelynsä keskeisiä aiheita. Pekka Ervast sai Jordankaste-kokemuksensa jälkeen tehtäväkseen aloittaa teosofisen liikkeen Suomessa. Hän toi teosofian Suomeen, mutta ei ainoastaan tuonut, vaan samalla valaisi koko liikkeen elettyä historiaa. Hän käsitteli liikkeen tai tarkemmin sanoen Teosofisen Seuran tekemät erehdykset ja selvitti niiden syntysanat eli mistä ne olivat lähtöisin, millaisista ajatusrakennelmista. H. P. Blavatskyn asema itämaisten Mestarien Moryan ja Koot Hoomin sekä samalla koko Valkoisen Veljeskunnan lähettinä sai myös laajan selvityksen. Pekka Ervast antoi ymmärtää, että nimenomaan H. P. Blavatsky oli Valkoisen Veljeskunnan valtuuttama ja tukema lähettiläs. Tämä kaikki avuksi ja opiksi tuleville sukupolville, etteivät nämä enää erehtyisi toistamaan samoja virheitä. Eiväthän kokeet ja koettelemukset toistu samanlaisina, mutta aikaisempaan historiaan syventyminen auttaa kuitenkin uusien ongelmien ratkaisuissa.
Ruusu-Risti –kautena Pekka Ervast selvitti Kristus-kysymystä. Siihen kuului Jeesus Kristuksen aseman esittäminen. Sehän oli jäänyt aikanaan suorittamatta, koska Stefanus, jolla oli työhön tarvittava tieto ja taito käytettävänään, surmattiin. Paavali, kristinuskon väsymätön levittäjä, ei ollut Jeesuksen opetuslapsi. Hänen Damaskus-tapahtumansa ajoittui Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeiseen aikaan. Luonnollisesti Pekka Ervast puhui myös omasta Jordankaste-tapahtumastaan ja olihan hän myös viitannut tulevan suuren henkisen opettajan esiintymistä käsitellessään siihen, että hänellä, P. E:llä, oli samanlaista tietoa, oli ollut jo lapsesta lähtien, kuin uudella opettajalla tuli olemaan. Valitettavasti kuulijat olivat niin muiden asioiden lumoissa, ettei Pekka Ervastin henkinen suuruus selvinnyt heille.
Teosofisen Seuran aikana perustettu Idän Tähden -järjestö hämmensi, pimitti tai asetti verhon Pekka Ervastin henkisen aseman ymmärtämiselle. Olihan Idän Tähden -järjestö perustettu nimenomaan tukemaan uutta suurta henkistä opettajaa ja hänen työtään. Uudeksi opettajaksi oli nimetty Krishnamurti, nimeämisen aikana vielä lapsi.
Henkinen työ jatkui ensin teosofis-kristosofisen lipun suojissa, sittemmin kristosofian merkeissä. Pekka Ervastin henkinen ja okkulttinen asema oli selvinnyt Hannulalle jo Pekka Ervastin eläessä ja hän oli siitä jopa keskustellut Pekka Ervastin kanssa. J. R. H. oli sanonut Pekka Ervastille mm., ettei hän tunne muita Jordankaste-kokemuksia kuin Jeesus Kristuksen ja Pekka Ervastin. Tähän P. E. oli vastannut: Niin, en minäkään.
Toinen J. R. Hannulan jatkuvasti käsittelemä aihe, P. E:n henkisen ja okkulttisen aseman lisäksi, oli sotakysymys. Voimme todeta, että karkein ja julmin ihmiskunnan suvaitsema, jopa joittenkin ihailema väkivallan muoto: sota, on saanut selväsanaisen ja rehellisen valaisun J. R. Hannulan esitelmissä, kirjoissa ja kirjoituksissa. Sota on ihmisten tappamista ja tapettavaksi menemistä, murhaa ja ryöväystä.
J. R. Hannulan poistuttua fyysiseltä näyttämöltä Väinö Lehtonen alkoi valaista Pekka Ervastin ja J. R. Hannulan yhteistyötä. Tätä uutta kautta kuvaa vuoden 1956 kesäkurssikysymys: Mitä arvelet J. R. Hannulan elämäntyöstä ja miten ymmärrät sen liittyvän Pekka Ervastin elämäntyöhön? Hän toisti myös usein Pekka Ervastin vuoden 1934 puheiden ja erikoisesti juhlapuheen sisältöä. Jo juhlaesitelmän nimi Teosofinen liike ja apostoli Paavali oli yllättävä, mutta ei yllättävyydestään huolimatta saanut aikaan yleistä syventymistä sisältöön. Siinä P. E. korostaa Paavalin osuutta ja merkitystä teosofisessa liikkeessä sekä sanoo Paavalin astuneen Mestari-ihmisten joukkoon ja olevan mukana parhaillaan suoritettavassa työssä. Kaiken kaikkiaan Pekka Ervast luovuttaa puheessaan elämäntyönsä Paavalin käteen.
Pekka Ervast nimitti julistamaansa elämänymmärrystä Ihmisyyden uskonnoksi, Maailmanuskonnoksi sekä uskontojen korkeammaksi minäksi. Uskonnolla on aina esittäjänsä, julistajansa. Vasta J. R. Hannulan osuus P. E:n henkisen ja okkulttisen aseman selvittäjänä täydensi uuden elämänymmärryksen maailmanuskonnoksi ja samalla paljasti, millaisesta henkisestä lähteestä se oli peräisin.
Väinö Lehtonen joutui käsitellessään Pekka Ervastin ja J. R. Hannulan henkistä työtä valaisemaan taustatietona aurinkokuntamme Logos-looshin ja maapallon Valkoisen Veljeskunnan korkeimpien edustajien yhteistyötä.
Jotta maailmanuskonto olisi tai siitä tulisi nimensä mukainen, sen tulee levitä kaikkialle maapallollamme. Tämä tulee tapahtumaan Suomeen syntyvän mysteerio-opiston välityksellä. Totuudenetsijöitä kerääntyy sinne kaikkialta kuulemaan ja oppimaan. Aikanaan he palaavat kotiseuduilleen jakamaan omaksumaansa tietoa.
Väinö Lehtonen on kuvaillut Suomeen syntyvää mysteerio-opistoa useissa kirjoissaan, mm. viitteenomaisesti muinaiseen Meksikoon sijoittamassaan kertomuksessa Dox. Kirjan mukaan aikanaan tapahtuu viimeinen luominen. Silloin Suuren Hengen Kuva kirkastuu. Pyramidien kivet alkavat loistaa, alkaa uusi aikakausi. Aiemmin Suuren Pyramidin huipulla ollut, taidokkaasti veistetty ja jalojen kivien hehkuissa säteillyt kivi otetaan alas ja asetetaan Mahtavan Pyramidin koilliseen kulmaan, nousevan Auringon säteiden lämpöön. Huippukiven huilumainen ujellus vaihtuu silloin Kulmakiven kielisoitinten heleäksi helskynnäksi.
Mysteerio-opiston syntyminen edellyttää, että Suomen kansa sallii tällaisen henkisen opinahjon keskuudessaan. Myönteinen suhde henkiseen työhön muodostuu itsestään, kun kansa ymmärtää aseettomuuden välttämättömyyden ja säätää lakinsa sen mukaisiksi. Kansan asenteen muuttuminen rauhan rakentamista arvostavaksi on seuraus totuudenetsijöiden elävästä vastuuntunnosta eli pyrkimyksestä alinomaiseen anteeksiannossa kasvamiseen ja veljesrakkaudessa elämiseen.
Annikki Kumpulainen
annikki_kumpulainen_at_kolumbus_fi

Kategoria(t): Ajankohtaista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.