Kristosofi-lehti Huhtikuu 2010:Toimittajalta

Pekka Ervast nimeää Damaskos-tapahtuman Kristuksen seuraamisen ensimmäiseksi sinetiksi. Edelleen hän toteaa, että tie tähän kokemukseen kulkee pahan vastustamattomuuden käskyn toteuttamisen kautta. Mutta kokemus ei ole mahdollinen, ”ennen kuin pyrkijä on perin pohjin ymmärtänyt ja sulattanut neljännen käskyn hengen.”
Damaskos-kokemukseksi nimitetty henkinen tulikaste on saanut nimensä apostoli Paavalin mukaan. Kuitenkin on historiallinen tosiasia, että tämä Paavalin elämän käänteentekevin henkinen mullistus ajoittui hetkeen, jolloin hän oli matkalla Damaskokseen tuodakseen siellä olevat alkukristillisiin seurakuntiin kuuluvat sidottuina Jerusalemiin rangaistaviksi. Paavali oli omien sanojensakin mukaan innokas kristittyjen vainooja. Miten siis on ymmärrettävissä määritelmä, että tie Damaskos-kokemukseen kulkee pahan vastustamattomuuden perinpohjaisen ymmärtämisen ja sulattamisen kautta?
Tähänkin ongelmaan saamme valaisua kristosofisesta kirjallisuudesta. Pekka Ervastin kirjassa Paavali ja hänen kristinuskonsa kerrotaan paljon Paavalin elämästä alkaen hänen lapsuudestaan. Paavali oli syntynyt Kilikian Tarsossa. Kilikia on tai oli rantakaistale Vähän-Aasian kaakkoiskolkassa Taurus-vuorien ja Välimeren välissä. Pääkaupunki oli Tarso, jonka juutalaisen siirtokunnan jäsenenä Paavali syntyi. Tarson kautta kulki kansainvälinen kauppatie. Kulttuurikeskuksena Tarso oli laajalti tunnettu.
Tarsossa syntyneenä ja kasvaneena Paavali oli jo lapsena ja nuorukaisena tutustunut kreikkalaiseen kulttuuriin. Kreikkalaiset olivat ulkonaisesti sivistyneitä ihmisiä. He olivat kehittäneet itsensä sulaviksi ja sopusointuisiksi esiintymisessään. He olivat kaikessa elämässään esteettisiä, vapaamielisiä, gentlemannimaisia, mutta pinnallisia ”kuorisivistyneitä”. Samanaikaisesti Paavali sai juutalaisissa kotioloissaan joka päivä kuulla ja nähdä, miten Mooseksen laki määritteli aivan yksityiskohtaisesti ihmisen elämän kaikki muodot. Ajattelevana ihmisenä Paavali vertaili kaupunkinsa elämästä tekemiään havaintoja oman juutalaisen kotinsa ankarien lakipykälien tottelemiseen.
Paavali oli totuuden etsijä, vakava olento. Hän vaati elämältä sisältöä. Niinpä hän ei voinut tyytyä siihen, että elämä oli ulkonaisesti kaunista ja loistavaa. Hänen mielestään juutalaiset olivat sittenkin etevämpiä, koska he ottivat elämän vakavalta kannalta ja noudattivat lakia. Niinpä Paavali lähti etsimään isäinsä oikeata juutalaista henkeä, hän matkusti Jerusalemiin opiskelemaan. Mutta hänen opettajansa, rabbi Gamaliel vanhempi, ei ollutkaan ankara, vakava ja viisas, kuten Paavali oli kuvitellut. Rabbi Gamaliel olikin lempeä, vapaamielinen, rauhaa rakastava. Paavali päätteli, ettei rabbi Gamalielissa ollutkaan oikeata juutalaista henkeä.
Koska Paavali oli toiminnanhaluinen ihminen, joka tahtoi olla hyödyksi sekä kansalleen että koko ihmiskunnalle, hän alkoi työskennellä nimenomaan juutalaisten ankaran Jumalan puolesta. Kaikki ne, jotka eivät noudattaneet tarkasti Jehovan lakia tai olivat hyljänneet isäinsä Jumalan, olivat hänen vastustajiaan.
Joitakin vuosia aiemmin Palestiinassa oli elänyt mies nimeltä Jeesus Nasaretilainen, jota hänen seuraajansa sanoivat Messiaaksi ja juutalaisten kuninkaaksi ja joka oli ristiinnaulittu. Paavali oli kuullut Messiaan seuraajien uskovan, että heidän Messiaansa tulisi pian takaisin ja tekeytyisi koko maailman hallitsijaksi tai ainakin juutalaisten kuninkaaksi. Tuo oli sivistyneen Paavalin mielestä tuulesta temmattua uskoa. Nuo raukat olivat kerrassaan järjiltään.
Pekka Ervast kirjoittaa: ”Kun hän kristittyjen vainoamis- ja rankaisemistarkoituksissa matkusti Jerusalemista Damaskoon, oli aika tullut, että hänen henkensä vilpitön ja voimakas totuudenkaipuu vihdoin tulisi tyydytetyksi.” (Paavali ja hänen kristinuskonsa, 3. p., s. 18.)
Mitä Paavali sitten koki tiellä Damaskoon? Kokemuksen täytyi olla hyvin erikoinen, koska se muutti koko hänen elämänsä. Siinä voidaan erottaa kaksi puolta. Ensimmäinen on se, josta Paavali itse kertoo, että hänen lähestyessään Damaskoa puolen päivän aikaan yhtäkkiä taivaasta leimahti suuri valo ja ympäröi hänet ja hän kaatui maahan. Paavali sai kokea, että taivaat aukenivat, valo tuli sieltä alas ja sekä ympäröi hänet että täytti hänet, niin että hän itse oli valossa. Tämä oli hänen kokemuksensa yliaistillinen, ilmiöllinen, ulkonainen puoli. Se oli niin voimakas, että hänen seuralaisensakin näkivät sen. He näkivät Paavalin loistavan.
Kokemuksen toinen puoli oli sisäinen. Pekka Ervast toteaa, että meidän olisi mahdoton tietää, mitä Paavali tunsi sisässään, jos hänen kokemuksensa olisi ainutkertainen. ”Mutta sama mikä tapahtui Paavalille voi tapahtua totuudenetsijälle tänäänkin. Sama valo voi laskeutua taivaasta, ympäröidä ihmisen ja täyttää hänet. Ja sentähden voimme tietää, mitä Paavali tunsi ja näki ja ajatteli.” (Mts. 28.)
Aivan lyhyesti ja koruttomasti kerrottuna Paavali tunsi ja tiesi olevansa Jumalan Poika. Mutta Jumalan Poika ei ollut ainoastaan hänen oma sisäisin henkiminuutensa, vaan myös se Jumalan Poika, joka oli tullut ihmiseksi Jeesus Nasaretilaisessa, Jumalan Poika, Kristus, jonka yhteyteen vanhassa liitossa oli päästy ainoastaan pyrkimällä irtautumaan fyysisestä käyttövälineestä ja nousemalla näkymättömässä maailmassa taivaallisiin tiloihin. Tämä Kristus oli nyt laskeutunut maan päälle, laskeutunut yhteen ihmiseen: Jeesus Nasaretilaiseen. Jumala, jota hän aina oli etsinyt ja aina tahtonut palvella, ilmoitti itsensä hänelle. Paavali sai kokea päivätajunnassaan, täysin tietoisena itsestään, ihmeellistä autuuden ja iankaikkisuuden tilaa, sai kokea henkisen elämän huippua: tietoista yhteyttä Jumalan kanssa. Paavali ymmärsi, että Jeesus Nasaretilaisen henkisten voittojen ansiosta oli alkanut uusi aikakausi ihmiskunnan historiassa. Vanhan liiton joogina ja askeettina Paavali tiesi, että ihminen saattoi pitkien ja tuskallisten ponnistelujen jälkeen vapautua fyysisestä ruumiistaan ja kokea näkymättömässä maailmassa henkisen elämän autuutta. Paavali tiesi, että mahdottomien ponnistusten jälkeen ihminen voi rakentaa jonkunlaisen sillan korkeamman, sisäisen itsensä ja persoonallisuutensa välille. Näin meneteltiin vanhan liiton mysteeriolaitoksissa vihittyjen valvonnassa. Silloin se oli mahdollista vain harvoille. Kristuksen eli ihmisyyden perustyypin laskeuduttua maan päälle kaikille ihmisille avautui aivan uusi mahdollisuus henkisen elämän keskeisiin kokemuksiin.
Annikki Kumpulainen
annikki_kumpulainen_at_kolumbus_fi

Kategoria(t): Ajankohtaista, Kirjoituksia. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.