Kristosofi-lehti huhtikuu 2006 Toimittajalta

Pekka Ervastin kuvaus Jeesus Nasaretilaisen aurasta innosti allekirjoittanutta katsahtamaan ihmissielun sopukoihin. Mahdollistihan juuri Jeesuksen auran ihmeellinen kirkkaus ja läpinäkyvyys kosmisen täydellisyysihanteen laskeutumisen häneen Jordankasteessa. Hänessä oli tilaa ihmisyydelle. Meillä sen sijaan sielumme sisällön paljous saattaa olla esteenä, ettei hengen valo pääse aina vapaasti valaisemaan päivätajuntaamme, vaan juuttuu matkan varrella oleviin esteisiin ja persoonallisen elämän kiinnostuksen kohteisiin. Toisten ihmisten sieluissa piilevien taipumusten tutkiminen ei kuitenkaan onnistu niin vain tavalliselle totuudenetsijälle. Henkiset opettajat kyllä näkevät lävitsemme, mutta hekään eivät voi näkemäänsä kertoa yksilötasolla. Tämä käy selville mm. Pekka Ervastin tekstistä, jossa hän kertoo suuren henkisen kokemuksensa jälkeisestä, yhtä mittaa monta kuukautta kestäneestä tilastaan. Se valo, jossa hän silloin vaelsi, teki hänet sillä tavoin selvänäköiseksi, ”että kun siinä valossa katselin ihmistä, näin mikä se häntä esti ’tulemasta valoon’, mikä erityinen heikkous tai vika, puute tai liiallisuus hänen sielussaan. Tietysti en voinut kellekään mitään sanoa. Tietoni oli aivankuin lukon takana, jota toisen itse olisi pitänyt avata.” (Teosofisia muistelmia, s. 40.)
Oma sielu on jokaisen kaikkein lähin tutkittava, mutta sen puolueeton ja elämän oikeudenmukaisuuteen perustuva tarkastelu on vaikeaa, mutta onhan meillä mahdollisuus verrata sielumme sisältöä Vuorisaarnassa ilmaistuun ihmisyyden ihanteeseen. Kun katsahdamme sieluumme, näemme siellä monen monia asukkaita. Osa asukkaista on käyttänyt sieluamme kotinaan koko elämämme ajan, osa on pitänyt sitä majapaikkanaan vain kauttakulkumatkallaan. Mutta mikä oman sielunsa asukkaisiin tutustujaa hämmästyttää ehkä eniten, on se, ettei hän ole aikaisemmin tiedostanut olevansa sielullinen suurmajoittaja. Monet sielumme asukkaista saattavat viettää hyvinkin hiljaista elämää, mutta elämän kokeissa, kriiisitilanteissa, huomauttavat olemassaolostaan, pörhistelevät ja pyrkivät määräilemään.
Vaikka totuudenetsijä on jo oivaltanut, ettei vihan ilmapiiri ole suotuisa ongelmien ratkaisuille tai erehdyksien selvittämiselle, niin kuitenkin yllättävät ja usein mitättömän pienet jokapäiväisen elämämme totuttuja oikeuksia kaventavat tapahtumat saattavat herättää sielussamme asuvan Kiivailijan. Voimansa tunnossa Kiivailija yllyttää totuudenetsijää vihastumaan tai ainakin närkästymään. Kiivailija kuuluu sielun pitkäaikaisiin asukkaisiin, kuten sen läheiset seuralaiset Ärtymys ja Loukkautuvaisuus, joten ne tai he eivät helpolla luovu asuinpaikastaan.
Puhtauden ihanteeseen sisältyy se, että totuudenetsijän tulee olla herra omassa talossaan. Hänen tulee hallita ajatuksensa. Hänen tulee itse päättää, mitä hän ajattelee. Ei ole ihmiselle sopivaa olla eri suuntauksien lähettämien ajatusten temmellyskenttänä. Ei hänen myöskään tarvitse tarjota majapaikkaa pahansuoville ja ilkeille ajatuksille. Onhan ihminen sisimmältä olemukseltaan valo-olento. Syy, miksi emme tunne päivätietoisessa minuudessamme todellista itseämme, meissä olevaa valo-olentoa, on sielumme valoa läpäisemättömässä sisällössä. Ajatuselämän hallinta ja ikuisuusarvoa omaavien ajatusten tutkiminen järkiinnyttää ja kirkastaa sielullista olemustamme. Vähitellen se alkaa läpäistä valonsäteitä. Totuudenetsijä ymmärtää puhtauden merkitsevän sielun muuntumista valoa läpäiseväksi.
Totuudellisuutta miettiessä selviää myös, että etsijän tulee rajoittaa pienen ja usein hauskuuteen pyrkivän Lörpöttelijän kuuntelua. Hänen ei myöskään tarvitse antaa niin auliisti puheenvuoroa terävä-älyiselle sielunsa asukkaalle Kaiken Parhaiten Tietävälle.
Sisäisen rauhan saavuttaminen ja säilyttäminen edellyttää jatkuvaa turvautumista hyvän voittoisiin voimiin. Mutta jatkuva ihanteeseen pyrkiminen tutustuttaa totuudenetsijän moniin sellaisiin sielunsa asukkaisiin, joiden olemassaoloon hän ei ole aikaisemmin kiinnittänyt huomiotaan. Nyt häntä häiritsevät sekä asukkaiden toimeliaisuus että hiljainen hissuttelu. Toimeliaisiin asukkaisiin kuuluvat Taistelija ja Vaatija, nyreäilmeisiin hissuttelijoihin Masentuneisuus, Huonotuulisuus, Vastenmielisyys.
Sotimisen kieltävä ja kaikkien ihmisten rakastamiseen velvoittava ohje on niin selkeä ja yksinkertainen, että otaksuisi jokaisen sen ihanteekseen ottaneen ihmisen olevan koko mielellään ja voimallaan aseettomuuden kannalla. Edellyttäähän ihmisen tappaminen ja jo tappamisen opettelu oman ihmisyytensä kieltämistä ja raakalaiseksi alentumista. Yleinen, sodassa murhaamisen hyväksyvä mielipide on kuitenkin vielä toistaiseksi siksi voimakas yhteiskunnallinen painostustekijä, että sielussa asuva Pelko saattaa tukahduttaa niin monen itsenäisen ajattelun.
Jos oman sielun ei-toivottujen asukkaiden voimakas pyrkimys esiintymään ja johtamaan masentaa totuudenetsijää, on lohdullista kuulla edelläkävijöiden kertovan kokemuksistaan.
J. R. Hannula kirjoittaa, että rakkauden astuessa häneen hänen henkisessä uudestisyntymiskokemuksessaan juoksivat monet aiemmat sankarit akkunasta pellolle. Ensimmäisinä kiirehtivät Köyhyys ja Rikkaus, sitten edellisten sisarenpojat Kurjuus ja Ylöllisyys, Saituruus ja Tuhlaavaisuus, heidän perässään vaelsi hänen ylhäisyytensä madame Juonittelu, Juonittelun poistuttua suurta tyhjyyttä ja turvattomuutta tunteneet ritarit Pakko ja Patukka, Pyssy ja Pamppu, Tikari, Miekka ja Väkivalta. Kaikki häipyivät. Samoin Viisastelija, Väittelijä, Saivartelija, nuo länkäsääret Veijarit. Viimeiseksi lähtivät meluten mennessään mahtavat keikarit Pelko, Ylpeys ja Laiskuus. J. R. H. lisää, että todellisuudessa edellä mainitut eivät juosseetkaan akkunasta ulos, vaikka siltä näytti. ”Se mikä juoksi tiehensä, oli vaan tyhjä haamu. Itsessään ne kaikki olivat Voimia, vaikka villiä, kesyttömiä.” (Totuudenetsijä, 2. p., s. 49.) Ne olivat palvelijoita, jotka pukua muutettuaan alkoivat palvella Rakkautta, kuten hän, J. R. Hannula, palveli viisautta.
Edelliseen on lisättävä, etteivät nimeltä mainitut, akkunasta lähteneet ”sankarit” suinkaan ole olleet J. R. Hannulan sielun todellisia asukkaita, vaan ainoastaan tyhjiä haamuja, ihmiskunnassa vaikuttavia kesyttömiä voimia. Ilmeneehän J. R. Hannulan omaelämäkerrallisista kuvauksistakin, että hän oli muodostanut itselleen jo ennen teosofiaan tutustumistaan uskonnollisen elämänkäsityksen, jota hän nimittää omantunnon uskonnoksi. Aivan lapsesta lähtien hänessä ilmeni erikoinen tarkkuus, huolellisuus ja säästäväisyys. Kun hän pienenä poikasena oli pienentänyt hakoja tarhassa ja ansainnut siitä joitakin pennejä, ei hän niitä turhaan tuhlannut. Hän piti tarkkaa kirjanpitoa tuloistaan ja menoistaan. Tähän liittyi aina siveellinen momentti: rehellisyys. Hänelle olisi ollut mahdotonta merkitä tuloihinsa ja pitää aarteenaan sellaista rikkautta, mikä olisi saatu vilpillisellä tavalla. J. R. Hannulan omantunnon uskontoon kuului vielä, että järjestäessään nuoruudessaan asioitaan hän unohti kaikki kuulemansa opetukset sijaissovituksesta ja veriuhrista ja muista sellaisista opeista. Sen sijaan hän antoi sydämessään anteeksi kaikille. Hänellä ei ollut minkäänlaisia vaatimuksia ketään kohtaan.
Vuorisaarnan ohjeet on muotoiltu niin, että niiden kielteiset muodot ilmaisevat suoraan ja selvästi ne kohteet, joista tulee oppia kieltäytymään. Emmehän toki halua toistaa vanhoja erehdyksiämme ja kärsiä yhä uudelleen ja uudelleen kuolemanjälkeisessä elämässä samojen maanpäällisen elämämme kolttosien seurauksista, vieläpä tuoda vanhat kärsimystä tuottavat taipumuksemme mukanamme uuteen jälleensyntymään. Mutta ihminen saa syntyessään mukaansa myös hyvään kannustavan voiman, jonka voimakkuus riippuu hänen aikaisempien elämiensä totuuden etsinnän voimaperäisyydestä. Tämä hyvään kannustava voima on luonteeltaan ikuinen, säilyvä, joten se kasvaa ja voimistuu elämä elämältä jälleensyntymiemme ketjussa. Se innoittaa meitä syventymään ihmisyyteen kuuluviin ihanteisiin: hyvyyteen, puhtauteen, totuuteen, rauhaan ja rakkauteen.

Annikki Kumpulainen
annikki_kumpulainen_at_kolumbus_fi

Kategoria(t): Ajankohtaista, Kirjoituksia. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.