Kristosofi-lehti helmikuu 2007: Toimittajalta

Voimme tutustua kosmisen Kristuksen lähestymisen historiaan. Tämän me saatamme tehdä aivan alusta lähtien eli alkaen Jumalan luomasta elävästä ajatuskuvasta ja päätyen suurten kosmokraattorien avaamiin uusiin, Kristuksen yhteyteen johtaviin kanaviin. Tällöin havaitsemme, että Jumalan luovan ajattelun synnyttämä elävä ihmisyy­den malli on planeettamme ammunkoitosta saakka pyrkinyt siihen, että ihmiset omaksuisivat sen ihanteekseen ja eläisivät siinä, ja että se saisi näin muodon ihmisissä.
Kalevalassa Kristuksen lähestymispyrkimystä kuvataan jumaluusopillisella avaimella avattuna kosintana. Jumalan maailma kosii ihmiskuntaa eli ihmisten enkeliminuutta aina uuden uskon­non synnyttyä. Logos Pyhänä Henkenä eli Ilmarisena on kosinut ihmiskuntaa kaikissa vanhoissa uskonnoissa ennen Jeesus Nasaretilaista. Logos Poikana eli Lemminkäisenä on kosinut ihmiskuntaa Jeesuksen avaamassa Pojan uskonnossa. Logos Isänä eli Väinämöisenä kosii ihmiskuntaa ihmisyysuskonnossa eli kristosofiassa.

Kalevalan Aino-taru
Kalevalan Aino-taru on realistisena kuvauksena runollisen viehättävä, mutta sisällöl­tään samalla suorastaan julma. Kerrotaanhan siinä, miten nuori ja ylpeä Joukahainen lähti kilpailemaan vanhan, maankuulun Väinämöisen kanssa uhaten laulaa laulajan parahan pahimmaksi laulajaksi, tämän jalkoihin kiviset kengät, puksut puiset lantehille, rinnan päälle kiviriipan, hartioille kiviharkon, kivikintahat kätehen ja päähän vielä paatisen kypä­rän. Mutta Väinämöinen laulaa niin, että järvet läikkyvät, vaskiset vuoret vapisevat, vahvat paaetkin paukahtelevat, kalliot lentävät kaheksi ja rannan kivet rakoilevat. Jouduttuaan sitten häviölle ja suorastaan hengenvaaraan Joukahainen lupaa Väinämöiselle oman sisaren­sa Ainon puolisoksi. Kirjaimellisesti ymmärrettynä runo asettaa paitsi Joukahaisen myös vanhan viisaan Väinämöisen epäedulliseen valoon. Ainolta kysymättä, hänen tietämättään, hänen tulevaisuudestaan sovitaan. Asiasta tiedon saatuaan emo kuitenkin kovin ihastui ilmoittaen toivoneensa tuon ikänsä sukuunsa suurta miestä, rotuunsa rohkeata. Mutta Aino ei halua mennä vanhalle miehelle, vaan apeutuu ja ajautuu lopulta toivottomana mereen, alle aaltojen syvien.

Aino-taru ihmissielun kehityksen tulkitsijana
Sielutieteellistä avainta käyttäessämme Väinämöinen on Logos, Jumalan Poika, Kristus. Hän on luonnossa ja samalla jokaisen ihmisen sisässä asuva henki, totuuden ääni, ihmisen opettaja. Joukahainen on nuori sielu, vielä kehittymätön ihminen. Hän on käytännöllisesti materialisti, sillä hän uskoo vain persoonalliseen, ulkonaiseen maailmaan ja omiin ais­teihinsa. Aino on tällä psykologisellakin avaimella avattuna Joukahaisen sisar, ts. Jouka­hais-sielun kaunein puoli, sen iankaikkinen sisältö. Emo on koko luonto ja vielä lähemmin fyysinen käyttöväline.
Joukahainen ylpeilee omalla etevyydellään. Hän on itsestään ylpeä. Hän ei oikeas­taan usko Jumalaan, ei näkymättömiin maailmoihin, ei mihinkään korkeampaan. Hän ei halua edes otaksua, että voisi olla mitään syvempää tietoa kuin hänen pintapuolinen tieton­sa ja sivistyksensä. Kun hän kuulee, että on tietäjiä, viisaita ja että ihminen voi kehittyä henkisesti ja saavuttaa yliaistisia voimia ja yliaistista tietoa, niin hän nauraa sille.
Mutta samalla nuori sielu kuitenkin ajattelee, että jos on jotain korkeampaa, niin tulkoon se näkyviin. Joukahainen kutsui omalla epäuskollaan ja ylpeydellään luokseen totuuden henkeä, syvempää ymmärrystä. Joukahainen valjasti tulisen ruunansa ja ajoi päivän, ajoi toisen, jo päivänä kolmantena päätyi Väinölän ahoille. Kun Väinämöinen tulee tiellä vastaan, ajaa Joukahainen tuhmasti etehen, jolloin aisa tarttui aisan päähän, rahe rahkehen takistui. Väinämöinen tulee Joukahaisen luokse nöyryyttävänä voimana laulaen Joukahaisen suohon suonivöistä, niittyvillahan nivuslihoista, kankahasen kainaloista. Viisauden henki puhuu hänen sisällään ja samalla nöyryyttää häntä ulkonaisesti. Se heittää hänet suruihin, tuskaan, kärsimykseen. Elämä kohtee häntä kovakouraisesti. Lopulta se upottaa hänet niin syvälle suohon, että Joukahaisen leuka on liettehessä, parta paikassa pahassa. Koko Joukahaisen maailmankatsomus romahtaa.
Vaikka Joukahais-sielu joutuu yhä syvemmälle suohon, hän kuitenkin vielä ajattelee: Enkö sittenkin voisi palata entiseen elämääni. Luovun rikkaudesta, luovun kun­niasta, luovun kaikesta, kunhan vaan saan elää kuten ennenkin ja tuntea olevani oma itseni. Mutta elämä nöyryyttää häntä yhä edelleen, kunnes hän lopulta lupaa itsensä lunnaiksi. Hän sanoo: minä annan itseni sinulle, elämä, ota paras minusta, ota sisareni Aino.
Joukahais-sielu on jo kuullut totuuden äänen, tietää, että on Jumala, korkeampi olemassaolo. Mutta hän ei ole vielä sulattanut saamaansa tietoa. Niinpä hänen palattuaan tavalliseen tajuntaansa hän lähtee kulkemaan kohti kotiansa mielellä pahalla.
Ajoi kummasti kotihin:
Rikki riihe’en rekensä,
Aisat poikki portahasen.
Mutta emo iloitsi Ainon astumisesta henkiselle tielle eli Väinämöiselle menosta. Pekka Ervast kirjoittaa: ”Kun ihminen kehittyy henkisesti, silloin myös luonnon ainehiukkaset puhdistuvat, niille tulee keveämpi elämä, niinkuin apostolikin sanoo: Koko luomakunta huokailee tuskissaan odottaen Jumalan Poikien ilmestymistä.” (Kalevalaa tutkimaan, s. 21.)
Mutta ihmisen sielu, Aino, kauhistuu vielä viisautta. Viisaus on sen mielestä niin vanha ja niin kylmä. Viisaushan kuin vetää hänet pois vanhasta tutusta elämästä. Hänhän kadottaisi itsensä. Hänenkö pitäisi luopua kaikesta vanhasta tutusta, koko persoonallisuu­destaan. Näin ihminen ajattelee ja työntää luotaan henkisen elämän.
Läksipä Aino sitten vastaksia taittamaan lehosta. Kohti kotia astuessaan tuli Väinä­möinen vastaan ja virkkoi:
Eläpä muille, neiti nuori
Kuin minulle, neiti nuori
Kanna kaulan helmilöitä,…
Totuuden ääni puhuu ihmisen sielussa: totuutta sinun tulee palvella kaikilla kyvyilläsi. Sinun ei tule käyttää talenttejasi saadaksesi kunniaa, mainetta tai hyötyä itsellesi joko omaksi tai toisten persoonalliseksi hyödyksi. Mutta Aino riisti ristin rinnoiltaan, sormukset sormestaan, punalangat päänsä päältä, kaikki maalle maan hyväksi. Vaikea on ihmisen luopua persoonallisesta elämästään, vanhoista tavoistaan ja tottumuksistaan. Henkinen elämä näyttää yhä vieläkin toivottoman ilottomalta, vaikka Aino-sielu on jo saanut koske­tuksen hengen elämään. Sisäisten ristiriitojen paineessa hän mieluummin jättää taitonsa käyttämättä kuin asettaisi ne totuuden palvelukseen.
Olemme nyt kuitenkin opettelemassa uutta käytäntöä edellä kulkeneiden henkisten opettajien viitoittamalla tiellä.

Annikki Kumpulainen
annikki_kumpulainen_at_kolumbus_fi

Kategoria(t): Ajankohtaista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.