Kivenhakkaajat, Sinikka Savolainen

Eräs juutalainen tarina kertoo kahdesta kivenhakkaajasta, jotka tekivät pitkää päivää ankarassa paahteessa. Kerran sitten tuli paikalle kulkija, joka katseltuaan miesten uurastusta kysyi, mitä nämä tekivät. ”Hakkaan kiviä”, vastasi toinen kuumuudesta ja pölystä nääntyneenä. ”Rakennan temppeliä”, sanoi toinen. Väsynyt ja hikinen oli hänkin, mutta työskenteli iloisin ja reippain mielin.
Kertomus ei kaipaa selitystä. Siinä ei ole kysymys vain siitä, katsellaanko maailmaa synkästä vai valoisasta näkökulmasta, vaikkei sekään mikään vähäpätöinen asia ole. Saattaahan olla niinkin, että ensimmäinen vastaaja oli luonnostaan hyväntuulisempi kuin toinen, mutta olosuhteiden karuus oli masentanut mielen. Jälkimmäisen vastaajan tyytyväisyys ei riippunut hänen temperamentistaan, vaan siitä, että hän tiesi, minkä kauniin ja suuren suunnitelman työntekijänä hänkin sai olla. Kysymys on elämänkatsomuksesta.
Siinä oli madame Blavatskyn julistaman teosofian ja ennen kaikkea kristosofisen tiedon merkitys: tehdä kivenhakkaajista Jumalan huoneen rakentajia. Sellaisen tilan, missä Hiljaisuuden ääni voi puhua ja minkä rakennusohjeet Jeesus antoi. Mutta Pekka Ervastilla oli tähän lisää annettavaa. Emme rakenna temppeliä vain itsestämme, vaan koko planeetastamme. Sen arkipäivästä tulee silloin jumalanpalvelusta, sen juhlista niitä suurenmoisia ja sisältörikkaita seremonioita, joita Pekka Ervast sanoi toivovansa tulevaisuudessa vietettävän. Niissä kaikuva Hiljaisuuden ääni helisisi avaruuteen kanteleen tavoin.
Mutta tuon tulevaisuuden rakentamiseksi on luovuttava kaikista luulotteluista, olkoot ne kuinka kauniita ja veljellisen tasa-arvoisia tahansa. Pekka Ervast sanoo vuoden 1921 Toimittajalta-kirjoituksessa: Kun kysytään, onko Suomella erityinen tehtävä Euroopan uudestiluomisessa, vastaavat monet, että ei ole, koska kaikki kansat ovat mukana uutta Eurooppaa rakentamassa. Kuitenkin tämä perustuu historian tuntemattomuuteen ja henkisen näön puutteeseen. Historia ei ole niin tasa-arvoisen demokraattinen, kuin ihmiset soisivat, vaan antaa milloin toisen, milloin toisen kansan kulkea kehityksen etunenässä, menestyä ja vaurastua esimerkiksi ja opiksi toisille ja lopulta sortua ja hukkua toisten varoitukseksi, jos ei ole osannut oikein käyttää kohtalon suomia tilaisuuksia.
Näinhän on yksilöidenkin laita. Ei riitä, että elämänkatsomus on kaunis. Sen tulee olla myös totuudenmukainen. Ja omalla merkillisellä tavallaan se on silloin myös kaikkein kaunein. Kivenhakkaajan tulee saada mahdollisimman totuudenmukainen ja tarkka kuva työstään, ettei omine käsityksineen joutuisi lopulta seisomaan sortuneiden mahdollisuuksiensa raunioilla.

Kategoria(t): Luokittelemattomat. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.