Kristosofi-lehti tammikuu 2007: Toimittajalta

Uskonpuhdistus on parhaillaan käynnissä. Virallistuneen kristinuskon piirissä on muutamia juhlallisia muotomenoja. Sellaisiksi ovat muodostuneet sakramentit kaste, pyhä ehtoollinen ja vainajan ruumiin hautaaminen. Uskonpuhdistukseen kuuluu kuitenkin oleellisesti muotomenojen eli sakramenttien todellisen merkityksen valaiseminen. Näiden uskonnollisten toimitusten yhteydessä käytetään apuna fyysisiä elementtejä, kasteen sakramentissa vettä, ehtoollisen sakramentissa leipää ja viiniä, viimeisessä voitelussa, joka meillä virallistuneen kristinuskon piirissä on jokseenkin tuntematon muotomeno, voitelu suoritetaan öljyllä, hautaamisen yhteydessä heitetään hiekkaa, ts. maata arkulle.
Sakramenttien tehtävä on auttaa siihen osallistuvat ymmärtämään ikuisuudesta kotoisin olevia asioita. Jos sakramenttien toimittajana on todellinen vihitty, silloin se on maagillinen toimitus ja osanottajat voivat tulla hetkeksi selvänäköisiksi ja nähdä niitä olentoja, jotka ovat mukana pyhässä toimituksessa. Näin Pekka Ervast kertoo tapahtuneen ehtoollisen yhteydessä alkuseurakuntien aikana. Hän kirjoittaa: ”Ehtoollisessa varsinkin tapahtui useille läsnä oleville, että heidän silmänsä aukenivat ja he saivat nähdä, kuka tositeossa oli pyhässä toimituksessa varsinaisena toimeenpanijana. Heidän sisäinen näkönsä avautui ja he näkivät Jeesuksen, joka oli näkymättömässä ruumiissa mukana.” (Paavali ja hänen kristinuskonsa, s. 92.)
Sakramentit ovat vertauskuvia pyhistä asioista. Kun sakramentteihin osallistuvien mieli on pyhä ja vakava, niin ne jo sinään nostavat ajatukset pois elämän arkipäiväisyydestä niiden asioiden pariin, jotka ovat kotoisin ikuisuudesta. Väinö Lehtonen toteaa, että sakramenttien salainen pyhyys johtuu siitä, että ihminen on ulkoiselta luonnoltaan sisäisen olemuksensa vastaavaisuus. Siksi Jeesuskin puhuu henkisestä ruoasta, joka tulee Jumalalta. Samoin kuin ulkoinen ruumiimme rakentuu ja pysyy työkykyisenä fyysisen ruoan ansiosta, samoin sisäinen ruumiimme tarvitsee kasvaakseen ja pysyäkseen työkykyisenä henkistä ravintoa. (Vaeltajan viesti, s. 70.) Henkinen ruoka on luonnollisesti Vuorisaarnan moraali. Kun nautimme sitä, ts. elävöidymme siinä ja toteutamme sitä elämässämme, niin meissä kasvaa veljeyden henki. Näin henkiset opettajamme kertovat. He lisäävät vielä: Veljeys, veljesrakkaus, on fyysisen maailman ensimmäinen totuus. Ilman rauhaa, sopusointua, toisten ymmärtämistä ei elämä maan päällä muutu paratiisilliseksi.
Totesimme, että sakramenttien tehtävä on auttaa totuudenetsijää suuntautumaan kohti henkisyyttä. Sakramenteista erikoisesti vertauskuvallinen ehtoollinen innostaa henkisen ravinnon etsintään ja todellinen sisäinen ehtoolliskokemus tarjoaa sitä vilpittömälle pyrkijälle.
Mutta elämässä on myös kiusauksia, kokeita, joissa etsijän vakavuus ja vilpittömyys punnitaan. Kiusaukset ovat joka hetki läsnä, mutta ne verhoutuvat sitä loisteliaimpiin vaippoihin, mitä vakavammasta etsijästä on kysymys. Vietimme Helsingissä 10.12.2006 veljesjuhlaa J. R. Hannulan syntymäpäivän merkeissä. Ohjelmassa esitetyistä Väinö Lehtosen näytelmän Vaeltaja kahdesta kuvaelmasta toinen havainnollisti erittäin hyvin unimaailman kiusauksia. Kokeista on luonnollisesti suoriuduttava arkielämässä. Mutta miten olemme osanneet toteuttaa päivätajunnassamme ihmisyyden ihannetta, se näkyy unielämämme tapahtumissa. Kuvaelmassa pienet näkymättömän maailman herhiläiset eli peikot toteavat viekoittelunsa kohteen niin voimakkaaksi ja paljon voittaneeksi, etteivät tähän tepsi tavalliset houkutuskeinot. Niinpä he päättävätkin vedota tämän auttamistahtoon.
Mutta seuratkaamme peikkojen keskustelua muutaman vuorosanan verran.
I peikko: Kas, kumma tapaus, nyt saimme suuren uhrin: käy tietäjiä tänne Tuonen maille. Nyt ansas viritä ja loukkus laita.
II peikko: Hä, mitä loruat. Ei tietäjiä Tuonen ansat estä. He käyvät voittajina harhan mailla.
I peikko: Hän onkin tullut elävitten mailta, vain unissansa hakee lohdun suojaa. Hän Jumalaansa huutaa, kuten uskoo, ja Tantaluksen tuskat mieltään raastaa. Kun uupuneena nukkui korpitielle, niin sielunsa mä raastoin Tuonen maille. Hän oiva uhri herrallemme lienee.
II peikko: On usko sulla vankka, veli veikko, kun tietäjiä tahdot taltutella. Vai onko tämä heistä pienimpiä?
I peikko: Tää suuri on. Vai mitä sanot tästä: Kun sielu uupuneesta ruumiistansa nousi, niin aurinkoa kirkkaammaks sen tiesin. Ja luomissalamoita niin kuin ukkossäällä, ne kohti korkeutta leimus tietäjästä. Kun Manalat ja Tuonelatkin liikkui, niin luulin vainajainkin siihen heräjävän. Mun valtas kauhu melkein sietämätön.
Esitettyään Vaeltajalle sodan hurmat ja kalman katkut, lemmityn tarjoaman unhon juoman peikot lupaavat vielä kaikkea mahdollista persoonallisen ihmisten hyvänä pitämää, kuten arvokkuutta, kunniaa ja valtaa. Kuitenkin Vaeltaja torjuu peikot ja vastaa ryhdistäytyen: Jo riittää Tuonen kuiskutukset kummat. Pois kiusan henget tietäjien tieltä, te hornaan juoskaa houkutuksinenne. Mä tahdon Tuonelankin taiat taltutella.
Meillä kaikilla on mahdollisuus tarkastella aika ajoittain omaa elämäämme ja toimintaamme, kuten Isä meidän -rukouksessa pyydetään tai toivotaan meidän tekevän, ”että aina näkisimme Sinun tahtosi ja oman tiemme selvänä edessämme emmekä siitä harhaantuisi joutumalla niihin ansoihin, joita elämä ruumiissa jalkojemme eteen heittää”.

Annikki Kumpulainen
annikki_kumpulainen_at_kolumbus_fi

Kategoria(t): Kirjoituksia. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.