Kristosofi-lehti Maaliskuu 2010: Toimittajalta

Kalevalan kohtalokkaassa Aino-runossa kerrotaan atlantilaisen ajan perheestä, jonka poika Joukahainen jouduttuaan vaikeuksiin vanhan Väinämöisen kanssa lupaa nuoren sisarensa Ainon Väinämöiselle puolisoksi. Tällainen menettely, asianomaiselta nuorelta naiselta lupaa tai mielipidettä kysymättä, oli sen ajan perheissä tavanomaista, luonnollista. Kohtalokkaaksi Aino-runo muodostuu siksi, ettei Aino olekaan enää puhtaasti atlantilaisen rodun mukainen. Vaikka hänen persoonallinen olemuksensa on vielä sangen lujilla siteillä kiinni perheessään, niin hän on jo ajatteleva yksilö. Hän kuuluu jo sielullisesti arjalaiseen aikaan ja arjalaiseen rotuun. Kun veli sitten ”myy” hänet oman päänsä päästimeksi, on se mitä syvin loukkaus häntä kohtaan. Aino ei näe mitään muuta mahdollisuutta, pääsyä ahdingostaan kuin hukuttautumisen.
Olemme henkisten opettajiemme mukaan eläneet nykyisellä mantereellamme jo noin 300 miljoonaa vuotta. Mutta yhä vieläkin on kaikuja menneestä atlantilaiseen perhe-elämään kuuluneista tavoista jäljellä. Vaikka olemme kuulleet monen monta kertaa, ettemme voi omistaa ketään ihmistä, emme edes rakkaimpiamme, niin yhä meissä elää halu tai toive muuttaa läheisiämme meille mieluisammiksi tai ratkaista elämän tuomia pulmia heidän puolestaan.
Kalevalan viimeisessä runossa kerrotaan Marjatasta. Pekka Ervast kirjoittaa: ”Marjatta on kyllä kuin Aino jälleensyntyneenä.” Pyrkimys itsenäisyyteen jäi Ainon elämässä epämääräiseksi ja kauniiksi unelmaksi. Mutta Marjatassa se saavutti täyden itsetietoisuuden.
Kalevalan Kullervo-taru on myös traaginen. Pekka Ervast toteaa, että Kullervo-tarina kertoo arjalaisen rodun vaiheista ja että Marjatan poika ei ole kansanlauluissa Kristus, vaan Kullervo. (Kalevalan avain, 5. p., s. 466.)
J. R. Hannulan mukaan on ollut muinaissuomalainen kansa, josta nykyinen kansamme on jälleensyntymä. Hän jatkaa: ”Ja koska kansamme on osoittautunut kunnolliseksi elämän pienemmässä koulussa, niin varmaan se on ollut siinä suhteessa taitava jo muinaisuudessakin. Eikä meidän tässä suhteessa tarvitse elää vain aavistuksemme varassa, sillä Kalevalahan edustaa tuon muinaisen kansan viisautta. Ja eikös vaan: Väinämöinen, joka tyypillisimmin edustaa tuon edesmenneen kansan viisautta, hänhän voitokkaana suorittaa tutkintonsa kärsimyksien eli pahan koulussa. Hän käy manaloissa ja tuoneloissa ja nousee niistä voitokkaana.”
Mutta elämässä on paitsi pahan koulu myös hyvän koulu. J. R. Hannula kirjoittaa: ”Entä sitten tuon muinaisen kansan suhde hyvän kouluun? Aavistamme jo, ettemme me ole silloinkaan osanneet. Ja Kalevala vahvistaa meidän aavistuksemme. Otamme tässä pari kohtaa. Ensiksi Kullervon ja Untamolan väliset suhteet. Oli päästy menestykseen ja hyvinvointiin, mutta takerruttiin turhaan juonitteluun, kateuteen, kostoon ja vihaan, jolloin kaikki tuhoutui.” Toinen epäonnistuminen tapahtui, kun Väinämöinen jäi syrjään. Häntä ei osattu tarpeeksi arvostaa ja kuunnella. Niin muinainen kansa hajosi. Yksi osa siitä ajautui tänne Suomen niemelle. Väinämöisen kansa jälleensyntyi karuun, mutta kauniiseen tuhatjärvien maahan. (Kristosofian Polulla, s. 211.)
Artikkelisarjassaan Panteismi J. R. Hannula sanoo koettaneensa asettua hengessään yhteyteen Suomen suvun suurien henkisten kantaisien kanssa. Hän tunnustelee sitten tapaavansa sielunsa pyhässä lehdossa Vanhan Väinämöisen, Seppo Ilmarisen ja Lieto Lemminkäisen sekä monet muut Kalevalassa kuvatut henkilöt.
Annikki Kumpulainen
annikki_kumpulainen_at_kolumbus_fi