Kanteleen soitto

Sinikka Kesävuori

Väinämöisen kanteleensoitto on eräs viehättävimpiä kuvauksia Kalevalassa. Kalevalassa kerrotaan, että Väinämöisen kanteleensoitto oli niin lumoavan kaunista, runollista, ihmeellistä ja samalla voimakasta, että kaikki riensivät sitä kuuntelemaan. Soitto sai liikkeelle met­sän eläimet ja Tapion kansan. Linnut tulivat tuiskutellen. Ilman Luon­not­ta­ret, Kuutar ja Päivätär asettuivat kuuntelemaan kuka ilman vem­pe­leel­le, kuka pienen pilven päälle. Kalat ajautuivat rannan ruo­hik­koon. Aaltojen kuningas Ahto vetäytyi lumpeen päälle. Sotkottarilta jäi hiusten harjaus kesken ja ve’en emäntä nousi laineista kirjavan ki­ven päälle. Kaikki ihmiset itkivät ilosta, suuresta sisäisestä on­nen­tun­tees­ta, kun soitto oli niin suloinen. Itseltään soittajaltakin, Väi­nä­möi­sel­tä, vesipisarat vierivät silmistä ja päätyivät sinisen meren ve­sien alle. Sieltä sotka poimi kaunoisiksi kasvaneet, helmiksi he­ris­ty­neet kyyneleet. Runon loppusanojen mukaan Väinämöisen silmistä vie­ri­neet kyyneleet päätyivät ”Kuningasten kunnioiksi, Valtojen iki-iloik­si”. (Kristosofi 1992, s. 39.)

Annikki Kumpulainen kertoo kanteleen muodostu­misen edellytyksistä (Toimittajalta-kirjoituksessaan helmikuussa 1992) ja tarkastelee Väinämöisen soittoa tavallisen, va­ka­van totuuden­etsijän näkökulmasta ajattelen totuudenetsijässä tapahtuvia sie­lul­li­sia oivalluksia ja muutoksia. Kaikki alkaa luonnollisesti aja­tuk­sis­ta. Totuudenetsijä antaa ajatuselämässään ensin tilaa uudelle ih­mi­syy­den ihanteelle, miettii ja puntaroi sitä sekä aikanaan hyväksyy ihanteen. Aja­tus­elä­män jälkeen ihanne pyrkii valloittamaan totuudenetsijän tun­ne-elämää. Ihanne elävöittää totuudenetsijän sydäntä. Nämä ovat mys­til­li­siä vaiheita sielun elämässä, joiden aikana hän valmistuu as­tu­maan seuraavaan jaksoon, jota Kalevalassa kuvaa Väinämöisen kan­te­leen soitto. Hänen tulee valmistaa omasta itsestään kannel, soi­tin, jolla voi välittää jumalallista elämää. Kanteleeksi muodostuminen edel­lyt­tää, että totuudenetsijän ajatukset ja tunteet palvelevat yhdessä ihan­net­ta. Ajatus- ja tunne-elämän yhteistyön tulee olla sopusointuista.

Ih­mi­nen pukee tunne-elämänsä elävöittämät ajatukset sanoiksi, pu­heek­si. Kanteleen soitto on kuvaus ihmisen kaikkia on­nel­lis­tut­ta­vas­ta puhetaidosta. Taito lohduttaa, rohkaista, valaista, kohottaa sa­noil­la on kehittyvä kyky. Jotta oppisimme puhumaan ihmisyyden vel­voit­teen mukaisesti, tulee meidän oppia myös vaikenemaan. Meidän tu­lee saavuttaa sieluissamme hiljaisuus, rauha, jotta Mestarin ääni voi­si kuulua siellä. Miettiessämme puhekyvyn tarkoitusta, sen käyt­töä jumalallisen elämän ja tajunnan välittämiseen ymmärrämme oitis, et­tä turhasta jaarittelusta tulee luopua. Turhan puhumisessa valuu elä­män voimaamme hukkaan.

Olem­me vielä kaukana Elämän tahdon mukaisesta pu­he­ky­vys­tä, sellaisesta, että pystyisimme aina välittämään kanssaihmisillemme Lo­gok­sen elämänvoimaa, sitä kosmis-henkistä voimaa, joka on tullut fyysiselle tasolle. Puhekyvyssä piileviin mahdollisuuksiin voimme kui­ten­kin syventyä kristosofisen tietouden opastuksella. J. R. Hannula va­lai­see asiaa (Kysymyksiä ja vastauksia XVII/130): ”Väinämöisen soitto kuvasi silloin sellaisen mes­ta­riu­den taitoa, jossa viiden tason, nim. aatmisen, buddhisen, ma­naa­si­sen, astraalisen ja fyysillisen tason voimat ja niitä vastaavat ih­mi­sen prinsiipit on saatu sopusointuiseen toimintaan.”

Jos haluaa tutustua tarkemmin Kalevalaan kristosofian näkökulmasta, kirjallisuutta löytyy runsaasti. Mainitsen tässä muutamia. Pekka Ervastin kirja Kalevalan avain on ehtymätön lähdekirja. Sen sisällysluettelo kertoo muutamista näkökulmista, joista tekijä on tarkastellut Kalevalaa: Kalevala pyhänä kirjana, Kalevalan mysteeriotietoa, Kalevalan sisäistä siveysoppia, Kalevalan magiaa ja Väinämöisen paluu. J. R. Hannulalta löytyy useita Kalevalaa valaisevia artikkeleita. Väinö Lehtoselta on teos Kaksi maailmaa. Annikki Kumpulaisen kirjoista voimme mainita Kalevalan Iso Tammi, Päivän poika, Kalevalan kan­te­leen­soit­to, Kalevalaista viisautta sekä näytelmän Ilmarilassa.

Kalevala onkin kuin aarrearkku, minkä pystyy avaamaan ja sen sisältöä tutkimaan perusteellisesti vain tietäjän kaikkinäkevän katseen omaavat henkilöt. He pystyvät tulkitsemaan sen monikerroksisia ja sisältörikkaita vertauskuvia.

Kategoria(t): Kirjoituksia. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.