Kristosofi-lehti toukokuu 2005

Toimittajalta

Suurten henkisten Opettajien elämä muodostaa julkisen vihkimysdraaman. Uuden liiton avaajan Jeesus Nasaretilaisen elämän tärkeimpiä ja samalla tunnettuja etappeja olivat: syntymä, kaste, kirkastus ja Golgata. Vähemmän tunnettuja sen sijaan ovat Golgataa seuranneet vaiheet: ylösnousemus, taivaaseen astuminen ja Pyhän Hengen vuodatus. Opettaja on siten samaistunut aloittamaansa opetustyöhön, että työssä saavutetut voitot ovat myös hänen voittojaan ja epäonnistumiset hänen tappioitaan.

Elämme Suomessa parhaillaan uuden ihmisyyden uskonnon alkuvaiheita. Meillä on runsaasti melko tuoretta aikanamme julistettuun ihmisyyden sanomaan liittyvää kirjallista tietoa. Voimme kirjallisuuteen tukeutuen tutkia, miten meillä Suomessa on tapahtunut henkisen liikkeen ylösnousemus ja taivaaseen astuminen.

Pekka Ervastin julkinen työ alkoi, kuten Palestiinan kosmokraattorinkin, kasteesta. Hän nimittää 13. lokakuuta 1896 kokemaansa henkistä syntymää sekä uudestisyntymäksi että Jordankasteeksi. Siihen sisältyikin kaksi kokemusta siten, että hän syntyi jäseneksi taivasten valtakuntaan, mutta samalla hän tuli tietoiseksi omasta elämäntyöstään. Hän kertoi saaneensa kastekokemuksen jälkeen tehtäväkseen teosofisen liikkeen aloittamisen Suomessa. Voimme luonnollisesti kysyä, miksei hän alkanut heti esittää kaikkea sitä uutta, mitä oli kokenut ja mistä hän oli tietoinen? Toisin sanoen, miksei hän heti alkanut valaista Kristus-kysymystä? Hänhän puhui H. P. Blavatskyn tuomasta teosofiasta. Vastausta pohtiessamme meille selviää, että puuhun on noustava tyvestä, oli ensin suoritettava valmistustyötä.

1900-luvun alkuvuosikymmenien henkisen liikkeen historiaan tutustuessamme meille selviää, että Pekka Ervast sai kuuntelijoita, jopa oppilaita. Hänellä oli ymmärtäjiä. Jotkut pitivät häntä yhtenä silloisista teosofisista opettajista, jotkut taas merkittävänä esitelmöitsijänä ja hyvänä puhujana jne. Mutta J. R. Hannula ymmärsi alusta alkaen eli heti liityttyään teosofiseen liikkeeseen Pekka Ervastin erikoisaseman henkisenä opettajana.

Vuonna 1907 perustettu Teosofisen Seuran Suomalainen Osasto menestyi. Mutta 13 vuoden kuluttua seurasi Golgata. Seura, jonka Pekka Ervast oli aloittanut, jäsenet, joita hän oli kasvattanut, käänsivät hänelle selkänsä ja syyttivät häntä milloin mistäkin. Tämä Golgata ei ollut fyysinen kuolemantuomio, mutta se uhkasi tyrehdyttää hänen työnsä jatkumisen. Kuitenkin noin 150 hänen kasvattamistaan teosofeista tunnusti hänet edelleenkin opettajakseen. Näiden henkilöiden tuella tapahtui ylösnousemus. Perustettiin uusi järjestö, Ruusu-Risti. Pekka Ervastin henkinen työ jatkui ylösnousemuksen jälkeen erittäin tehokkaasti. Hän julkaisi paljon Kristus-kysymystä valaisevia kirjoja, hahmotteli uutta koulumuotoa, kuten voimme todeta hänen kirjastaan Kadonnut sana. Ymmärrämme tämän luonnollisen ylösnousemuksen kantavuuden. Se oli koko ihmiskunnan kannalta ylösnousemus, sillä koituihan Pekka Ervastin Jordankaste-kokemuksessaan saavuttamaan tietoon perustuva Kristus-kysymyksen selvittäminen siunaukseksi koko ihmiskunnalle.

Ylösnousemusta seuraa taivaaseen astuminen. Teosofisessa kirjallisuudessa kerrotaan Venuksesta maapallolle tulleiden olentojen perustamasta Valkoisesta Veljeskunnasta, joka on johtanut ihmiskunnan kehitystä. Koko aurinkokunta on suuri elämänkoulu, jota johtaa Auringon Kuninkaallinen Neuvosto. Koska ihmiskuntamme oli jo kasvanut sekä älyllisesti että kyvyllisesti, niin maapallomme Valkoisen Veljeskunnan apu ei enää ollut kyllin riittävä. Niinpä Auringon Kuninkaallinen Neuvosto lähetti ensin apua Jeesus Nasaretilaisen kautta. Jeesuksen esittämä sekä omassa elämässään toteuttama sanoma oli niin syvää ja kauaskantoista, että Melkisedekin veljeskunta sai sen johdosta korkeamman asteen.

Auringon Kuninkaallisen Neuvoston apu jatkui. Jeesus ei itse kirjoittanut opetuksiaan. Sen sijaan Pekka Ervastin esittämä Kristus-viisaus sai kirjallisen muodon. Hänen painokuntoon valmistamansa ja julkaisemansa kirjat ovat turvalliset ja luotettavat oppaat ihmisyyteen johtavalla tiellä. Hän kertoo Suomen eetterimaailmassa avatusta temppelistä, jossa kaikki valkoiset Mestarit ovat kuin kotonaan. Ei siis ainoastaan Melkisedekin veljeskunnan, vaan myös Auringon Kuninkaallisen Neuvoston viisauden tuojat. Temppelin avaaja, Pekka Ervast, on sen keskuksena. Alkuperäisen Venukselta tulleen Veljeskunnan keskuspaikan kerrotaan olevan eetteritasolla Goobin erämaassa Shamballassa. Tällä veljeskunnalla on sivuloosheja eri puolilla maapalloa. Eräs niistä on Tiibetissä. Juuri Tiibetin looshi lähetti H. P. Blavatskyn maailmaan teosofista sanomaa julistamaan. ”Ei suomalaiselle kummulle perustettu temppeli ole Shamballan Veljeskunnan sivulooshi, vaan Auringon Kuninkaallisen Neuvoston keskuspaikka maapallolla.” (Väinö Lehtonen, Mysterioitten toiset kasvot, s. 65.)

Viime vuosisadan alkupuolella oli käsitys, että taivas on kuolemanjälkeinen olotila, jossa vainajat soittavat harppua ja tanssivat. Lisäksi selitettiin, että sekä taivas että sen vastakohta kärsimyksien tyyssija helvetti ovat ikuisia, loputtomia. Nyt ymmärrämme, että voimme kokea taivastilaa koska tahansa ja missä tahansa. Tajuntamme kohoaminen siihen ei ole aika- eikä paikkakysymys. Se on sidoksissa henkistä elämää kohtaan tuntemamme kiinnostuksen ja ihmisyyden ilmentämisen kanssa. Taivasten valtakunta on teknisessä merkityksessä Valkoinen Veljeskunta. Pekka Ervast toteaa jo Jeesus Nasaretilaisen selittäneen, ettei Jumalan valtakunta ole kuolemanjälkeinen autuus eikä veljellinen yhteiselämä, vaan näkymätön Salainen eli Valkoinen Veljeskunta. (Pekka Ervast, Jumalan valtakunnan salaisuudet, s. 12.) Koska Valkoisessa Veljeskunnassa on useita asteita ja koska henkisillä opettajilla on taito nostaa seuraajiensa tajunnantilaa, niin ymmärrämme, että totuudenetsijöillä on mahdollisuus kokea sisäistä autuutta monessa syvyydessä. Koska Suomen eetterimaailmassa avattu temppeli on kaikkien valkoisen mestariuden saavuttaneiden ihmisten koti, korkeimpienkin Kristus-viisautta tuoneiden, niin tämän temppeliauran kokeminen on samalla kosketuksen saamista kunkin omaan parhaimpaan itseensä.

Annikki Kumpulainen

annikki.kumpulainen@kolumbus.fi

Maija Kippola:

Rukous on sielunleipää

Kristosofinen uskontomme tekee uskonpuhdistustyötä. Jeesus Kristuksen sanoma täytyy viedä samaan puhtauteen, jollaisena sen Jeesus Kristus itse esitti. Emme voisi moittia Suomen kirkon sijaissovitusoppia, jollei meillä olisi mitään uutta tilalle esitettävänä. Me tahdomme kristosofeina palauttaa sen Jeesus Kristuksen opin, jonka hän parituhatta vuotta sitten kulkiessaan Juudean ja Galilean mailla julisti ja myös itse toteutti. Kirkon mielestä Jumala ei enää ilmoita uutta itsestään, ei enää synny ihmisessä. Kristosofit uskovat, että Jumala monella tavalla ilmoittaa itsestään. Kristus syntyy ihmisessä, ja me saamme syvällistä tietoa hänestä. Me voimme oppia elämään hänessä.

Ihmisen ulkoinen ja sisäinen ovat tavallisessa ihmisessä jollain tavoin erillään toisistaan. Näin on myös Sanan ymmärtämisessä. Me voimme lasketella Isä meidän -rukouksen koneellisesti pelkkänä sanojen sarjana, mutta voimme tehdä sen myös mietiskellen jokaista pyyntöä erikseen. Jeesus antoi tämän rukouksen omille opetuslapsilleen, jotka jo olivat omaksuneet sitä maailmankatsomusta, josta Jeesus vertauksellisesti puhui. Tämä rukous on annettu erityisesti ihmisille, jotka pyrkivät tietoisesti kansalaisiksi Jumalan valtakuntaan.

Rukouksen kohdasta ”anna meille jokapäiväinen leipämme” Pekka Ervast kertoo, että Luther käänsi sanan jokapäiväinen latinankielisestä sanasta perin aineellisesti ja että latinassa tällä kohden käytetty sana merkitsee ”yliaineellinen”. Käsitettä paremmin selventääkseen hän käytti sanaa ”yliaistillinen, jolloin rukous saa aivan uuden sisällön ja viittaa Jeesuksen sanaan, ettei ihminen elä vain leivästä vaan jokaisesta sanasta, joka Isän suusta lähtee. Siksi ihmisen pitää pyytää sellaista leipää, joka rakentaa hänen sieluaan. Hän voi pyytää: anna minulle tänään sellaiset kokemukset, surut ja kärsimykset, sellaiset ilot ja riemut, jotka muistuttavat siitä, että olemme Sinun poikiasi. (Pekka Ervast, Jeesuksen salakoulu, s. 145–147.)

Tietysti on myös kysymys uhraamisesta, oman persoonallisuutemme uhraamisesta, mutta myös aineellisesta uhraamisesta Vuorisaarnan Kristuksen astinlaudaksi, kuten J. R. Hannula sanoo.

”Anna meille velkamme anteeksi, kuten mekin annamme meidän velallisillemme.” Tavallinen kirkkokäsitys on, että Jumala vapauttaa meidät pahojen tekojemme seurauksista, ja ellemme ota vastaan anteeksiantoa, joudumme kadotukseen. Hannula sanoo, että olemme väärin tehdessämme velkaa Jumalalle. Pekka Ervastin mukaan vastaus löytyy rukouksen jälkiosasta ”kuten me annamme anteeksi velallisillemme”. Hän tulee samaan kuin Hannula sanoessaan: Aina kun teemme väärin, teemme velkaa elämälle. Luonnonlaki on se, että virheistään on aina vastattava. Se paha, minkä teemme, on maksettava kärsimyksillä.

Jos ihmiset tekevät väärin meille, niin vaikka emme vaatisi heitä tilille, me loukkaantuneina vaadimme luonnolta oikeutta. Jeesus sanoo: kun te aina annatte toisillenne anteeksi, paha lakkaa lopulta olemasta. Joskus ehkä olemme kokeneet uskon suurta onnea ja tulemme tehneeksi lupauksen: En tee enää syntiä. Pekka Ervast sanoo, että silloin me pyydämme Jumalalta anteeksi. Ja silloin tapahtuu, että jos olemme antaneet anteeksi kaikille meitä loukanneille, silloin vaa’an kieli menee tasapainoon ja Jumala antaa anteeksi meidän huonoutemme.

Rukouksesta ”älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta” voisi luulla, että Jumala meitä huviksensa kiusaa. Näin ei kuitenkaan ole, vaan elämä saattaa meitä koetella. Kun tällaisesta koetuksesta selviämme, se voi vahvistaa luonnettamme. Ranskalaisessa raamatunkäännöksessä onkin tämä kohta käännetty ”älä anna meidän sortua kiusaukseen”, sanoo Ervast. Mutta näin ajateltuna tämä on eksoteerinen rukous ulkopuolelta tulevasta kiusauksesta. Tällaisesta ajatuksesta viisaus varoittaa meitä. Älkäämme uskoko, että on mitään pahaa ulkopuolellamme. Moraalinen paha on itsessämme.

Niinpä tulemme rukoukseen ”päästä meidät pahasta”. Me luulemme, että musta paholainen on meidän ulkopuolellamme, mutta se onkin itsessämme, selittää Ervast.

Totuudenetsijöinä ja Vuorisaarnan tietä kulkien vaikutamme itsessämme olevaan mustaan paholaiseen niin, että se vaalenee ja kirkastuu. Paha muuttuu hyväksi, kun se asetetaan Jumalan hallittavaksi ja hyvän palvelijaksi.

Hilkka Lampinen:

Hengen ja aineen yhteys

Isä meidän -rukouksen alussa todetaan, että jumala asuu sydämemme ja omantuntomme taivaissa ja on laadultaan kuolematonta hyvyyttä. Rukousmietiskelyssä pyrimme lähestymään jumalkipinäämme, monadiamme, kuolematonta hyvyyttä. Pekka Ervast toteaa Jeesuksen salakoulu -kirjassa (s. 136), että Isä meidän -rukous on aiottu ihmisille, jotka pyrkivät itsetietoisiksi kansalaisiksi salaiseen maailmaan.

Kerrotaan, että monadi on täydellinen omassa maailmassaan, siinä tajunnantilassa, missä se on syntynyt, mutta se on vielä toimintakyvytön maisella tasolla. Se ei pysty hallitsemaan aineellisia oloja. Mutta opettajamme korostavat, että kehitys edellyttää kuolemattoman hyvyyden ja monadillisen elämän esille pääsyä arkielämässämme. Vuorisaarnan elämänohjeiden myönteiset puolet kuvaavat monadin täydellisyyttä. Se on hyvyyttä, puhtautta, totuutta, rauhaa ja rakkautta.

Voimme rakentaa yhteyttä hengen ja aineen välille mietiskelemällä Isä meidän -rukousta ja Vuorisaarnan ihanteita. Siten rakentuu kanava jumalkipinän ja ihmisen päivätajunnan välille. Kanava on alussa heikko ja voi välillä jopa tukkeutua itsekkyytemme vuoksi. ”Vähitellen kuitenkin elävä yhteys täydellisyys-kipinäämme elävöityy, joten voimme saada ensin aavistuksenomaisia inspiraatioita oikeasta menettelytavasta elämämme pulmatilanteissa, myöhemmin toivon mukaan yhteys vahvistuu ja tulee lopulta tietoiseksi ja itsetietoiseksi.” (Annikki Kumpulainen, Kristosofi 2004, s. 264.) Kun aine oppii palvelemaan henkeä, elämä muuttuu sopusointuiseksi.

Jumalkipinä on henkinen kiinnekohtamme. Henki on tajuntaa, joka voi ilmetä. Ilmennyttä henkeä ovat hyvyyden taidot, rakkauden taito ja hyvä tahto. Ne ovat todellisuuksia, joita ihminen voi oppia ilmentämään, vaikka niillä ei ole fyysistä muotoa. Emme voi niitä mitata emmekä punnita, mutta silti voimme tajuta, onko toisella ihmisellä rakkauden taitoa ja tahtooko hän aina hyvää.

Isä meidän -rukouksen mietiskelyohjelma on annettu sitä varten, että oppisimme yhdistämään hengen ja aineen tajuntaa, että saisimme kuolemattoman hyvyyden inspiraatioita, sisäisen jumalan inspiraatioita ja oppisimme toteuttamaan niitä aineen maailmassa.

Opettajamme kertovat, että hengen ja aineen kohtauspaikka on sisäisesti meissä. Jeesus kehotti: ”kun rukoilet, mene kamariisi ja suljettuasi ovesi rukoile Isääsi, joka on salassa”. Kun hiljennymme sisäiseen mietiskelyyn, voimme lähestyä Isää, monadimme elämää. Samalla oma sisäinen jumalamme voi lähestyä meitä, meidän päivätajuntaamme. Hannula kirjoittaa, että tämä kamari, johon Jeesus kehottaa menemään, on ihmisen sisäinen tajunta. Tämä sisäinen ”tajunta on rakennettava siksi kamariksi, pyhätöksi, temppeliksi, jossa Jumala ja ihminen kohtaavat toisensa”. (Vuorisaarnan oppilaan näkökulmasta, s. 161.) Tämän sisäisen kamarimme rakentamiseen tarvitsemme rukousmietiskelyä. Isä meidän -rukous sisältää ohjeet sisäisen kamarimme rakentamiseen.

Isä meidän -rukouksen mietiskelyn avulla järjestelemme prinsiippiemme voimia, sillä ne pitää saada harmoniaan elämän hyvyyden kanssa. Rukouksen kolme ensimmäistä kohtaa järjestävät ylemmän minämme prinsiippejä, aatmaa, buddhia ja manasta, yksi kutakin. Neljä jäljellä olevaa rukouksen kohtaa opastavat järjestämään persoonallista minää, fyysistä ruumista, eetteriruumista ja astraaliruumista eli alempaa nelinäisyyttämme.

Hannula kertoo (Johanneksen evankeliumi teosofian valossa, s. 280): Rukous on lupautumista eli sitoutumista korkeampaan, henkiseen työhön. Ihminen vetäytyy sydämensä kammioon hiljaiseen mietiskelyyn oppiakseen tuntemaan Jumalaa ja hänen pyhää tahtoaan, oppiakseen tuntemaan henkisen elämän lakeja. Jumalaan kohotetun mielensä avulla mietiskelijä ajattelee itseään Jumalan pojaksi ja miettii, miten voisi toimia Jumalan poikana maailmassa. Hän tarkastelee itseään ylhäältä päin nähdäkseen ne luonteensa heikkoudet, jotka vielä sitovat häntä maailmaan ja estävät toimimasta Jumalan poikana ihmisen muodossa. Hän yrittää mietiskellä siveellisiä hyveitä: tyytyväisyyttä, kärsivällisyyttä, suvaitsevaisuutta, oikeamielisyyttä, sääliä, uhrautuvaisuutta, joustavuutta jne. Hän kasvattaa luonnettaan mestari-ihmisen suuntaan. Hän opettelee toteuttamaan kuolemattoman hyvyyden elämää, monadillista elämää täällä ainemaailmassa.

Raili Niemelä:

Elämänkoulun kokeissa

Totuudenetsijän ei pidä pysähtyä etsimisessään, sillä pysähtyminen johtaa helposti kaavamaisuuteen. Kansanomaisesti todetaan myös ”eteenpäin elävän mieli”. Elämää kutsutaan kokemusten kouluksi. Henkisessä pyrkimyksessä kokemukset on luokiteltu mm. maa-, tuli-, vesi- ja ilmakokeiksi. Vaatii jonkin verran rohkeutta, että uskaltaa ryhtyä näissä kokeissa ensin harjoittelemaan ja lopulta myös osaa suoriutua niistä.

Elämänkoulun kokeet kohdistuvat ihmisessä vaikuttaviin eri olemuspuoliin: tahtoon, järkeen ja tunteisiin. Voimme todeta tarkoituksena olevan, että osaisimme luopua petollisista kiintymyksistä. Sanotaan, että tahto, järki ja tunne ovat luonnollisia prinsiippejä. Mutta menneisyyden eläinasteelta ihmisessä on kuin loisena himo. Ja kuten tiedämme, tuo loisiva himo voi ilmetä melkein tuhansissa muodoissa. Kirjassaan Elämän arvoitus Väinö Lehtonen mainitsee joitakin himon muotoja, jotka voidaan katsoa hyvin perustavaa laatua oleviksi ja vaikeusasteeltaan aikalailla leimaa antaviksi henkilölle, joka pyörii niiden pauloissa. Nimeltään ne ovat: rahan-, vallan-, kunnian-, nautinnon-, vieläpä murhanhimo. Kirjassa todetaan, että himo pitää meitä kiinni harhassa.

Kun viisaat katselevat ihmiskuntaa, joutuvat he toteamaan, että se elää melkoisessa harhojen karusellissa. Totuudenetsijä on ihminen, joka tuntee halua irtautua tuosta alati kieppuvasta ja hurjasti pyörivästä himojen karusellista, jonka kiihtyvä vauhti lennättää ihmisiä milloin mihinkin suuntaan ja samalla pudottaa heidät siihen tai tuohon rotkoon tai kuiluun.

Elämänkoulun kokeita kohti kurkottava totuudenetsijä tähtää siihen, että hän osaisi uhrata himonsa ihmisyyden alttarille. Maakoe tarkoittaa aineellista elämää ja himon kiintymystä siihen. Tulikoe puolestaan on tekemisissä tunteen kanssa, vesikoe ajatuksen ja ilmakoe tahtoelämän kanssa. Himojemme kiintymysten kohteet ilmenevät näillä eri alueilla. Kunkin kokeen oikea ratkaisu edellyttää, että osaamme persoonallisuudessamme uhrautua. Uhri tarkoittaa sinänsä voittoa, joka ilmenee sitten ulkonaisestikin.

Elämä edellyttää ihmiseltä ei enempää eikä vähempää kuin inhimillistä täydellisyyttä. Kaikkein viimeaikaisten paljon kuolemaa kylväneiden ja muita järkyttäviä onnettomuuksia aiheuttaneiden tapahtumien pelästyttämät ihmiset ovat kovasti ihmetelleet, onko tämä Jumalan tahto. Viisaat tietäjät kyllä toteavat, että se ei todellakaan ole Jumalan tahto. Mutta meidän on ymmärrettävä, että toistaiseksi Jumalan tahdolla on mahdollisuus toteutua vain taivaitten tasolla, sillä se on Jumalan hallinta-aluetta. Täällä maan päällä hallitsevat aivan toiset voimat. Maan päällä hallitsijoina ovat himo, itsekkyys, pahuus. Ja kaiken kaikkiaan sota ja sen ihailu on ihmisille nykyään paljon suurempi ja merkittävämpi tapahtuma kuin taivainen Isä ja hänen olemassaolonsa. Ihmiset haluavat uhrautua sodalle, eivät Jumalalle. Sotaa ja sen muistelemista kumarretaan syvään eikä suinkaan Jumalaa. Joitakin kuukausia sitten radiouutisissa kerrottiin, että Suomessa luettiin jollain paikkakunnalla yötä päivää ketjulukuna Tuntematonta sotilasta. Kyllä tällä ihmiskunnalla tai ainakin sen suurella enemmistöllä Jumala on omassa käytännöllisessä elämässään vain sivuroolissa. Sota on korotettu niin pyhäksi asiaksi, että sitä hehkuttavat niin miehet kuin naiset. Mutta elämällä pahankoulussa joudumme aina lopulta karman kuritettaviksi.

Voimme nyt kysyä, miten Jumalan valtakunta voisi tulla maan päälle ja Isän tahto alkaa tapahtua. Vastauksen saamme Väinö Lehtosen jo mainitusta kirjasta sivulta 81. Ainoastaan siten, että me ihmiset pyrimme Isän täydellisyyteen. Että me rakennamme itsestämme temppelin, jossa Isän viisaus, rakkaus ja majesteettius voivat asua. Ainoastaan meidän ihmisten kautta voi Isän tahto toteutua maan päällä. Vaan esteenä on himo, ja siitä on osattava luopua. Himosta luopuminen merkitsee henkistä vapautta, niin että Isän tahto voi päästä ilmenemään ja että ihminen osaa myös itse uhrautua taivasten valtakunnan toteuttamistyöhön. Olemme siis täällä maisessa elämässämme jatkuvasti ja joka päivä valinnan edessä. Valitsemalla Kristuksen Vuorisaarnan käskyt opiskelunsa portaiksi on totuudenetsijällä mahdollisuus nousta inhimillisyyden ja jumalallisuuden päivänvaloon.

(Puheenvuoro Tampereella 27.3.2005.)

Jaakko Kesävuori:

Saatanan voittamisesta

Kristosofiassa tähdennetään, että Jumala on sisällämme. Jumalan läheisyyteen pääsyä on kuvattu mm. seuraavasti:

*

Ellette käänny ja tule lastenkaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan.
*

Autuaita puhtaat sydämestä, sillä he tulevat näkemään Jumalan.
*

Autuaita rauhan rakentajat, sillä heitä tullaan nimittämään Jumalan pojiksi.

Edellistä vähäisemmälle huomiolle lienee jäänyt maininta, että myös Saatana on sisällämme. (Virallinen kristinusko osoittaa molemmille väärän paikan eli väittää kummankin olevan ulkopuolellamme.)

Pekka Ervast selvittää ihmisen, Jumalan ja Saatanan välistä suhdetta kirjassaan Jeesuksen salakoulu (s. 169–170): ”Kiusaus on siinä, että luulemme Saatanan mustaksi, ja toiseksi siinä, että luulemme Saatanan olevan meidän ulkopuolellamme. Se on kiusaus, sillä meidän tulee muistaa, että Saatana on meissä itsessämme ja että Saatana on valkoisista valkoisin, silloin kun hän palvelee Jumalaa.”

Meissä on kaksi ”kynnyksenvartijaa”. Eläinkuntaperintömme eli eläin meissä on Saatana. Ervast kuvaa viime mainittua: Jos ihminen kohtaa tämän olennon ennenaikaisesti, näkee hän sen mustana, mutta kun ”opetuslapsi tämän vartijan kohtaa, hän näkee ihanan olennon, loistavan, kauniin, mutta ylpeän” (mts. 168). Entä mikä on tämän ihanan olennon viimeinen keino hänen (sen) pyrkiessä erottamaan meidät Jumalasta? Edelleen lainaus Ervastilta: ”etkö sinä sittenkin voisi olla Jumalaa vastaan, olethan sentään viisaampi? Katso tätä maailmaa, jonka Jumala on luonut, etkö huomaa, kuinka puutteellinen se on? Luo sinä parempi!” (Mts. 169.)

Kristosofiassa korostetaan, ettei tule ottaa osaa maailmanparannuspuuhiin, jotta välttäisimme Saatanan yllä kuvatun vaikutuksen. Mutta tämä Saatanan viimeisin ”harhautus­yritys” onkin paljon syvällisempi. Se löytää otollista maaperää mm. ihanteellisista, älykkäistä, mutta ylpeistä ihmisistä. He alkavat järjestellä oman mallinsa mukaan maailmaa, itseään ja henkistä elämää ja luulevat, että siten edesauttavat ihmisyyden toteutumista maan päälle!

Maailma muuttuu, kun me muutumme, ja me muutumme sen valistuksen turvin, jota kristosofia tarjoaa. Henkisen elämän periaatteet eivät muutu – meidän tulee muuttua. Muuttumista on kuvattu myös sanalla kehitys, me kehitymme. Tulee luopua ylpeydestä ja hyväksyä ympäristö sellaisena kuin se on. Ei tule järjestellä asioita, vaan tulee luottaa siihen, että ne kyllä järjestyvät, kun puurtaa tässä ruumistuksessa omaamiensa talenttien avulla hiljalleen toisia kohottaen eteenpäin. On järkevää pitää joka hetki mielessä, että Isän tahto tapahtukoon, ei minun.

Elämä ei kangistu kaavoihin, joten liian pitkälle menevä yksinkertaistaminen ei ole suotavaa. Siitä huolimatta voisi ihmisen olemusta ehkä kiteyttää seuraavasti:

*

Sisällämme, syvällä meissä, on Jumala ja Saatana – Jumala syvemmällä.
*

Ulkopuolellamme on hyväksi ja pahaksi nimittämämme kehityksen kenttä.
*

Nykyisessä kehitysvaiheessa on melko syvällä sisällämme vielä eläinkuntaperintömme sekä myös kasvi- ja kivikuntaperintömme, niihin sisältyvä hyvä ja paha.

Koska tämä artikkeli koskettelee niinkin valtavaa asiaa kuin Saatanan voittamista, on luontevaa antaa viimeinen puheenvuoro hänelle, joka tietää, miten se käytännössä onnistuu: ”Äly, nero on todella meissä mitä jumallisin ominaisuus, mutta ainoastaan silloin kun se todella palvelee Jumalaa, kun ei se palvele itseään eikä omia tarkotuksiaan, kun ei se lähde auttamaan ja palvelemaan paholaista ihmisen sisässä, vaan yksin Jumalaa majesteetissaan ja hyvyydessään, silloin se on loistavin enkeleistä ja ihanin.” (Mts. 169.)

Hilkka Pentsinen:

Tuonela, mielikuvituksen maailma

”Nykyajan ihminen voi päivätajunnassaan tutkia esim. ihmiselämää siinä hengessä, että ihmisten veljeys ja heidän ykseytensä Jumalassa on sitä, minkä hän sisäisesti tajuaa olevan totta, oikein. Sellaisessa hengessä, vakaumuksessa on syvä moraali ja se on samalla mitä järkevintä. Korkeampi minä toimii näin tavallisen ihmisen päivätietoisuudessa, vaikkei ihminen sitä osaakaan siksi kuvitella.” (Väinö Lehtonen, Hengen ykseyselämä, s. 110.)

Mitä tapahtuu kun ihminen kuolee? Kuoleman jälkeen vainaja jää himojensa vangiksi, sillä tavallinen minuus tuntee vastustamatonta vetäymystä kaamaa kohti ja Jumala tuntuu loittonevan kauaksi. Hyvä pakenee. Elämän tuli alkaa polttaa häntä poroksi. Ei Jumala vihaa vainajaa eikä kiirastuli ole Jumalan keksimä kidutus­menetelmä. Vainajaa polttaa astraalinen praana. Samoin kuin fyysinen ja eetterinen ruumis joutuvat kuoleman jälkeen hävittäväksi muuttuneen praanan hajotettaviksi, samoin praana astraalitilassa hajottaa pyyteet.

Koko kuolemanjälkeinen elämä on fyysisen elämän aikana kerättyjen arvojen purkautumista. Se on siksi tuskallista, koska minuus on pakotettu olemaan siinä mukana, seuraamaan oman ”ruumiinsa” hajoamista ja palamista. Himo polttaa, koska sitä ei voi tyydyttää. Tuonelan alimmilla asteilla palavat fyysisen ruumiin välityksellä kasvatetut nautinnonhimot, sen korkeimmilla tasoilla näyttelevät osaansa kunnia ja valta. Raakuus ja julmuus luovat helvettejä. Sanotaan, että tuonelatila voi kestää jopa viisitoista tai kaksikymmentä vuotta, ihmisestä riippuen.

Vainajien tuonelatilaa häiritsevät myös heidän väärät käsityksensä ikuisesta helvetistä. Se tekee kiirastulesta todellisen helvetin. Tuonela on mielikuvituksen maailma, jossa mielikuvat ovat todellisuutta.

Vainajilla on tuonelassa paljon turhaa tuskaa, mikä johtuu heidän tietämättö­myydestään ja elämänkatsomuksestaan. Kuolemaa sanotaan ihmisen pyhimmäksi hetkeksi, koska silloin tavallinen ihminen on todella rehellinen itselleen ja jumalalleen, jolloin hän on ilman naamaria ja tekopyhyyttä, hän vain katselee itseään ja tekee tiliä elämästään.

Aikanaan vainaja väsyy taistelussaan pyyteittensä puolesta, väsyy ja nukahtaa. Kiirastuliaika päättyy, ja hän herää parempaan olotilaan.

Kyösti Niiranen:

Mihin uskomme?

Pekka Ervastin syvällisestä teoksesta Pahan voittaminen löytyy luento, jonka otsikkona on Saatanan elämänvaiheet. Pekka Ervast aloittaa aiheen selvittelyn uskonnollisia sovinnaiskäsityksiämme ravistelevasti: ”’Uskotteko Saatanaan’, moni voi kysyä mielessään nähdessään meidän ilmoituksemme tämän päivän esitelmästä.” Tähän sisältyy pieni sanaleikki usko-käsitteen suhteen, sillä Pekka Ervast ei käytä usko-sanaa tässä yhteydessä tarkoittamalla sillä ns. uskonnollista uskoa, jonka kohteena on yleensä Jumala. Eihän liene mahdollistakaan, että ihmisellä olisi uskonnollinen usko, jonka kohteena olisi Saatana. Toki on olemassa ns. Saatanan palvontaa, mutta kyse on käsittääkseni hieman eri asiasta, ehkä jonkinlaisesta kulttimenosta tai magian harjoittamisesta. Usko on siis uskoa Jumalaan, mutta usko-sanaan liittyy erilaisia vivahduksia. Niinpä hebrealaisepistolassa, jota pidetään Paavalin hengentuotteena, sanotaan, että usko on näkymättömien tekojen aineellinen perusta. Usko on uskoa hyvään, hyvyyden voimaan, ja se toteutuu käytännön elämässä, kun näkymätön on ensin muovailtu. Usko ei siis ole joidenkin järjettömien oppien totena pitämistä.

Me käytämme usko-sanaa tavallisessa puhekielessämme myös totenapitämis­merkityksessä. Ihmiset voivat kysyä toisiltaan: Uskotteko, että huomenna on pouta? tai uskotteko, että Suomi voittaa Ruotsin jääkiekkomaaottelussa? Pekka Ervast sanoi joskus, että jos joku kysyy häneltä: uskooko hän, että New York on olemassa, hän toteaa, ettei se ole uskon vaan tiedon asia. Toisaalta, vaikkemme olisikaan käyneet New Yorkissa, mutta näemme elokuvan, jossa näytetään New Yorkin katuja tai kun saamme postikortin sieltä, on tyhmää kieltää New Yorkin tai Amerikan olemassaoloa. Sitten vasta, kun itse matkustamme sinne, saamme kokemusperäistä tietoa. Tässä on siis analogia ajatellessamme uskoa Jumalaan tai tietämisen kohteena olevia okkulttisia kysymyksiä. Vähän samalla tavalla esitti H. S. Olcott vastakysymyksen, kun joku kysyi häneltä, uskoiko hän jälleensyntymiseen. Olcott esitti vastakysymyksenään: Entä uskotteko te pohjoisnapaan? Tiedon käsite on siis syvenevä. Vasta Damaskos-kokemus tai Jordankaste-kokemus tuo täydellisen varmuuden. Se mahdollis­taa tietopuolisen asioiden tutkimisen okkulttisessa merkityksessä ja objektiivisesti pätevän tiedon saavuttamisen, mutta ennen sitäkin voi ihmisellä olla aavistuksia. Ihmisessä voi herätä taiteellinen kauneusaisti ja filosofinen intuitio hänen henkisten pyrkimystensä tuloksena. Hänellä voi olla aavistuksenomaista tietoa henkisistä asioista.

Kristillis-teologinen käsitys pahan synnystä on, että paha tuli maailmaan ns. syntiinlankeemuksen kautta, kun ihmiset eivät totelleet Jumalan käskyjä vaan lankesivat syntiin. Herää kuitenkin kysymys: miksi ihmiset lankesivat? Teologiselta taholta saamme vastaukseksi, että paholainen käärmeen muodossa vietteli ihmisiä siihen. Mieleen nousee uusi kysymys: mikä on paholainen? Vastaus on: langennut enkeli, joka oli suuren enkelijoukon johtaja, ja hän lankesi, sillä häneen oli mennyt ylpeys. Hän nousi Jumalaa vastaan. Mutta Pekka Ervast sanoo, että tämä ei ole filosofisesti tyydyttävä vastaus. Sillä jos Jumala oli luonut enkelit, niin mistä ylpeys tuli enkeleihin ja miksi he lankesivat. Eikö Jumala, kun hän loi, luonut kaikkea hyväksi, onhan Jumala teologisen ajattelutavan mukaan kaikkihyvä ja kaikkivaltias. Jos Jumala olisi luonut perkeleen, silloinhan Jumala olisi itsekin jonkinlainen perkele, kun hän – kaikkiviisaana ja kaikkihyvänä – luo ihmisiä kiusaamaan kyseisen inhottavan olennon. Lisäksi teologiselta taholta sanotaan, että alun alkaen on ollut kaksi voimaa, hyvä ja paha, Jumala ja perkele, jotka aina taistelevat keskenään. Niiden välillä on ikuinen ristiriita. Voidaan jälleen kysyä: mistä nämä kaksi voimaa sitten ovat tulleet? Tätä asiaahan ei kirkon opin mukaan saa ajatellakaan, sillä se kuuluu jumaluuden salaisuuksiin, joita ihminen ei voi edes käsittää.

On kuitenkin esiintynyt ihmisiä, jotka ovat näistä asioista jotain tienneet ja ovat niistä puhuneet ja kirjoittaneet. Niinpä madame H. P. Blavatskyn mukaan on olemassa yksi ainoa elämän prinsiippi, johon uppoutuvat sekä hyvä että paha, sekä aine että henki. Se on ehdoton elämä, parabrahman, filosofian absoluutti. Siihen sisältyy kaikki. H. P. Blavatsky sanoo, että pahan alku on ihmisessä. Vaikka pahan mahdollisuus on jumaluudessa eli ehdottomassa elämässä, niin pahan ilmennyt alku on ihmisessä. Ihminen on osa elämän tajuista ilmennystä, tajuntaa, joka on rajoittunut minuudeksi. Se on minuus, minuuden aate, joka on pahan alkuperä. Kun minuus syntyy, silloin syntyy paha.

Kun sitten ajattelemme kivi-, kasvi- ja eläinkuntaa, niin näissä kaikissa luonnonvalta­kunnissa on takana tajuntaa ja minuus, vaikka emme voi sitä havaita. Eläimissä huomaamme paljon enemmän tajunnan ilmennystä kuin kasveissa ja kivissä. Mutta kun tulemme ihmiseen, huomaamme, että siinä on muoto, jossa on minuus. Se minä, jonka tunnen siveellisesti vastuunalaiseksi olennoksi, se on pahan luoja. Se voi tuoda pahan esille.

Olemassaolo, jossa kaikki olemme mukana, ei ole sattumanvaraista, vaan se on järjestetty kosmos. Se on erinomaisen suurenmoiselle periaatteelle järjestetty. Se on koulu kaikille tajuntakeskuksille.

Sitten tulee esille filosofinen kysymys, joka jakautuu kahteen osaan. Kysytään sitä tarkoitusta, mikä on suurella elämällä itsellään, absoluutilla, ja sitä tarkoitusta, mikä on ilmennyksellä, muodoilla, joissa tajunta herää ja tulee tietoiseksi itsestään.

Pekka Ervast vastaa, että itse absoluuttisella elämällä, ehdottomalla jumaluudella ei ole mitään tarkoitusta, sillä sen tarkoitus on se itse. Se on sen tähden, että se on. Se on välttämättömyys, ja välttämättömyydellä ei voi olla mitään tarkoitusta. Se on olemisen oma sisäinen autuus, joka on siinä itsessään.

Kun sitten tullaan muotoihin ja ilmenneen elämän tarkoitukseen, palaa Pekka Ervast kysymykseen luonnonvaltakunnista, sillä kivikunnan tarkoitus on päästä vapaaksi, ja kivikunta saa vapautensa kasvimaailmassa. Kasvikunta huokaa ja pyrkii eläinkunnaksi. Eläinkunta huokaa ja pyrkii ihmiskunnaksi. Ja ihmiskunta ponnistaa ja pyrkii, vääntyy tuskissaan, elää helvetit ja taivaat tullakseen enkelikunnaksi. Voimme siis sanoa, että ihmisen tarkoitus on tulla enkeliksi. Se on käytännöllisesti katsoen sitä, että ihmisen tarkoitus on ratkaista ristiriita hyvän ja pahan välillä. Ihmisen tarkoitus on vapautua alemmasta minästä, pahasta, ja tulla kokonaan hyväksi, tulla enkeliksi ja Jumalaksi.

Madame Blavatsky sanoo Salaisessa Opissa, että ihmiskunnasta tulee jumaljoukko, ja Pekka Ervast kertoo, että ihmiskunnalla on edessään Logos-tehtävä. Aurinkokuntamme Logoskin on ollut joskus ihmiskuntana jossain. Ja niin kuin meillä täällä näkyvässä elämässä on järjestetty yhteiskunta kouluineen ja yliopistoineen, niin koko maailmankaikkeus on järjestetty meidän kouluksemme. Ja meillä on sekä opettajia että myös sellaisia, jotka koettavat vetää meitä pois oikealta tieltä. Sillä tavoin me tulemme Saatanan yhteyteen. Hän on äärettömän korkea jumalolento. Jobin kirjassa mainitaan, että hän on yksi niistä suurista enkeleistä, jotka ottavat osaa Jumalien neuvotteluihin. Saatana on varmaankin kauneimpia ja loistavimpia olentoja siinä Jumalien neuvottelupöydässä, koska hän on ottanut päälleen tuon vaikean tehtävän pitää koulua ihmisille, niille olennoille, jotka ovat joutuneet ratkaisemaan hyvän ja pahan probleemaa. Se merkitsee tuolle olennolle äärettömän suurta kieltäymystä. Hän ei saa näyttää omaa itseään ollenkaan. Hänen täytyy ainoastaan antaa suuri voimansa ihmisten käytettäväksi ja peittää itsensä kuin naamioon. Hän ei saa välittömästi käyttää omaa hyvyyttään eikä viisauttaan, vaan hänen täytyy antaa sekä hyvyys että viisaus toisten ilmennettäväksi.

Pekka Ervast on antanut kirjoissaan ja kirjoituksissaan opetuksia, joista voi sanoa, että ne ovat kuin ikuisuuden maailmasta kotoisin olevia kuolemattomia helmiä. Eräs tällainen löytyy kirjasta Pahan voittaminen. ”Ihmisminuuksien on voitettava kaikki, ja heidän on tultava niin voimakkaiksi kaikessa hyvässä, että voivat veljinä seurustella jumalaisten olentojen kanssa. Mitä se sellainen on, että kun näemme jonkun jumalaisen olennon, niin pelkäämme häntä; emme voi muuta kuin kaivaa itsemme maahan, sillä katseemme ei kestä hänen näkemistään. Mitä se on, jos näemme perkeleitä ja mustia olentoja, että heti pelkäämme ja huudamme ja juoksemme pakoon. Mitä ihmisiä me silloin olemme? Ei! Meidän täytyy tulla ihmisiksi ja miehiksi, niin että emme pelkää mitään pahaa. Se on mies, joka on voittanut pahan, joka ei pelkää mitään. Hän seisoo kuin kallio, kun myrskyt koettavat syöstä hänet alas; hän tietää, että hän iankaikkisena ihmisenä seisoo horjumattomana, vaikka koko maailma menisi murskaksi hänen ympärillään. Se on miehinen ominaisuus, jota meidän ihmisinä täytyy itsessämme kehittää; on kyettävä seisomaan rauhallisena, ei puolustamalla eikä hosumalla, ei miekkoihin ja revolvereihin tarttumalla, eikä toisen kimppuun hyökkäämällä; on seisottava tyynenä ja rauhallisena, kun pedot raatelevat ja kun ehkä hänen veljensä hänet ristiinnaulitsevat. Siinä on ihmisen miehisyys.

Missä sitten on ihmisen naisellisuus? Se on yhtä välttämätön. Se on siinä, että kun hän tulee kaiken hyvän ympäröimäksi, kun valo nousee hänen ympärilleen ja kaikki maallinen onni tulvii hänen luokseen, niin hän osaa seistä tyynenä, rauhallisena iloiten, – sillä hän on itse puhdas. Hän on itse sellainen, joka kestää kaiken tämän onnen, rauhan ja autuuden ja valon ilman kyynisyyttä, ilman pessimismiä, ilman katkeruutta ja epäilystä, iloiten, koska hänen oma sydämensä on läpeensä puhdas. Ihmisen naisellisuus on siinä, että hän vastaa tähän suureen valoon ja rakkauteen yhtä suurella valolla ja rakkaudella.” (Pekka Ervast, Pahan voittaminen, s. 36–37.)

Lähde: Pekka Ervast, Pahan voittaminen.

Kirjallisuutta:

Kalevalaista viisautta

Annikki Kumpulaisen kirja Kalevalaista viisautta on kokoelma Kristosofi-lehdessä olleita artikkeleita ja Toimittajalta-kirjoituksia. Ne on kirjoitettu vuosien 1952­–­1997 välisenä aikana, siis 45 vuoden kuluessa.

Tähän kirjaan valitut artikkelit on koottu Mestariviisauden äärellä 1–3 -teosten kalevala-aiheisista kirjoituksista.

Kalevalaista viisautta -kirjan artikkelit nivoutuvat kristosofiseen elämänkäsityk­seen, ja kalevalainen symboliikka saa siitä ymmärrettävyyttä. Voi hyvällä syyllä sanoa, että kaleva­laiset ja kristosofiset voimat antavat näissä artikkeleissa kättä toisilleen. Kirjaa lukiessa tulee vakuuttuneeksi myös siitä, että kalevalainen tietous kuuluu henkiseen elämään yhtä hyvin nykyään kuin muinaisinakin aikoina. Tämä kuvastuu mm. seuraavissa otsikoissa: Totuudenetsijä ja Sammon taonta, Kanteleen­soitto – vertauskuvallinen esitys kirkastuksesta, Sammon tavoittelijan tie, Kristosofisten ja kalevalaisten voimien yhteistyö, Kalevalan neuvot verenvuodatuksen lopettamiseksi, Uskonpuhdistus­työhön liittyviä kuvauksia Kaleva­lasta ja Suuresta seikkailusta.

Tässä kirjassa on avattu Kalevalan syvällisiä vertauskuvia, kuten seuraavista otsikoista vpodaan päätellä: Kuolemanjälkeiset tilat, Väinämöisen käynti Tuonelassa ja Vipusen vatsassa, Väinämöisen soitto, Tulisoronen, Pohjan neito ja Pohjolan häät Kalevalainen Pieni mies, Rauta ja tuli, Kultaisen neidon taonta.

Ihmisen kulkua puhdistuksen tiellä on kuvattu artikkeleissa Samporetkeläinen, Kosinta- ja Samporetki, Matkalla Sampo-temppeliin ja monissa muissakin kirjoituksissa.

Ote artikkelista Kosinta- ja Samporetki (sivu 136): ”Kosintaretkeläisenä ihminen puhdistaa omaa persoonallisuuttaan. Pohjolan häiden jälkeen, vihkiydyttyään korkeampaan minäänsä, hänestä tulee samporetkeläinen tiedon tien kulkija. Hän tavoittelee nyt omakohtaista tietoa itsensä kautta, rakentamalla itsestään tutkimusväli­kappaleen moraalin tietä kulkien, voittamalla itsessään hävittäviä voimia. Mutta hän ei tavoittele tietoa itsekkäistä syistä, ei ’loistaakseen’ sillä, tullakseen erinomaisem­maksi kuin muut. Tiedon tiellä vaikuttimeksi kelpaa vain syvä rakkaus totuuteen, Jumalaan, ihmiskuntaa.”

J. R. Hannula kirjoittaa teoksessaan Ennakkoluuloton Suomi, että Pekka Ervast antaa suuren painon ja arvon vanhalle kalevalaiselle sivistykselle. ”Siinä esiintyy tietoa ja taitoa. Ja P. E. sanoo, että Väimämöisvoimat tekevät yhä työtään Suomen kansan sisäisessä elämässä.” Hannula jatkaa: Se on vain tämä väkivallalla tuotu valhe­kristillisyys ja muu vieras vaikutus, joka on jättänyt kansan henkiseen tietämättö­myyteen ja tehnyt sen riitaiseksi ja eripuraiseksi. Mutta kun P. E:n johtamat kristosofiset voimat ja vanhat kalevalaisvoimat lyövät ”kädet käsihin ja sormet sormien lomahan”, niin silloin on maaperä mahdollinen P. E:n kristosofiselle sanomalle, suurelle maailmanuskonnolle.

Mutta mitä ovat vanhat kalevalaisvoimat? Artitikkelissa Tietoinen veljespiiri (sivu 109) Annikki Kumpulainen kirjoittaa: ”Vanhoilla kalevalaisilla voimilla ymmär­rämme tarkoitettavan suppeammassa merkityssä niitä ihmissieluja, jotka ovat olleet ja ovat kansallishaltiamme Väinämöisen henkilökohtaisia opetuslapsia ja työkump­paneita ja näin imeneet tosi kalevalaisuuden syvälle olemukseensa. Mutta kalevalaiset voimat voimme ymmärtää myös Suomen kansan aurassa eläviksi Väinämöisen inspiroimiksi ajatus-tunne-voimiksi, joihin meillä kaikilla suomalaisilla totuuden­etsijöillä on yhteysmahdollisuus.”

Kalevalaista viisautta -kirjan artikkelit ovat lyhyitä, mutta erittäin syvällisiä. Ne auttavat meitä ymmärtämään yhä paremmin Kalevalaa kristosofian näkökulmasta. Kirja näyttää myös sen tosiasian, että Suomen kansaa on kasvatettu vuosituhansia ottamaan vastaan uusi uskonto. Sen avulla ymmärrämme Hannulan kuvaamaa tavoitetta, kalevalaisten ja kristosofisten voimien yhteistyötä, kristosofista sanomaa.

(Pidetty kirjaesittelyssä Helsingissä 6.2.2005.)

Sinikka Kesävuori

Kategoria(t): Kirjoituksia. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.