Parina, kolmena vuosisatana ajanlaskumme alussa he ratkaisivat kysymyksen siten, että he kuuntelivat enemmän Jumalaa kuin ihmistä. Jeesus oli opettanut, mitä elämä on, ja näyttänyt, kuinka sitä on elettävä. Hän itse oli oppilailleen elävä esimerkki taivaallisen Isän rakkaudesta, joka antaa aurinkonsa paistaa niin pahoille kuin hyville. Kaikissa ihmisissä he näkivät veljen, toisen ihmisen, jossa Jumalan henki vaikutti ja teki työtään. Kristityt eivät ryhtyneet vaadittaessakaan väkivallan töihin, eivät ketään kohtaan. Kristittyjen lempeydessä horjumattomuus oli se syy, miksi suvaitsevaisessa Roomassa heitä katsottiin vavistuksella ja vihansekaisella pelolla.
Pekka Ervastilta saammekin lukea, että alkuajan kristittyjä vainottiin sen tähden, että he kieltäytyivät sotapalveluksesta. He noudattivat Mestarinsa Jeesus Nasaretilaisen rakkaudenoppia, joka kieltää sotimisen ja väkivallan käytön, eivätkä he ottaneet miekkaa käteensä. He eivät taistelleet Rooman legioonissa eivätkä tehneet lippuvalaa, nk. sacramentum. Sitä roomalainen valtiovalta piti kuin valtiorikoksena (Laki vaiko evankeliumi, s. 14 ja 89). Alkukristityt olivat siis aseistakieltäytyjiä. Siitä syystä heitä vainottiin.