Miksi alkukristittyjä vainottiin?

Jeesuksen opetus tähtäsi ihmisissä tapahtuvaan sisäiseen muutokseen. Hän itse sanoi: ”Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta“ (Joh. 18: 36). Taivasten valtakunta on hyvän siemen ihmisessä. Se on kuin kätkettynä sielumaailmamme peltoon, mutta sieltä se on tuleva esille, kun ihminen sitä etsii ja ottaa sen vastaan sydämessään. Jolleivät yksilöt itse pyri rakkauteen ja veljeyteen, niin ei heidän yhteiselämässäkään toteudu mitään veljeyttä. Jumalan valtakunta pysyy ulkopuolellamme, jollemme itse sitä vastaanota. Se ei voi laskeutua ihmiskunnan elämään muulla tavoin kuin yksilöiden kautta, heidän ajatustensa, tunteittensa ja tekojensa kautta. Ihmisten tulee itse astua Jumalan valtakuntaan ja toteuttaa sitä maan päällä.

Kirjoituksessaan Kirkkohistoriaa Väinö Lehtonen on kuvannut alkukristil­listä aikaa. Siitä selviää, että kristittyjen vainoamista esiintyi alusta lähtien, aluksi Palestiinassa juutalaisten taholta. Joutuihan Jeesus itse kokemaan marttyyrikuoleman, kuten myös apostolit milteipä poikkeuksetta. Valtio­vallan taholta alkuseurakuntiin ei kiinnitetty erityisempää huomiota johtuen siitä, että kristittyjen lahkokunnat kulkivat juutalaisuuden nimessä. Pales­tiinahan oli Rooman vallan alainen dominio, jolla oli muutamia erikois­oikeuksia. Juutalaisten ei esim. tarvinnut suorittaa sotapalvelusta. ”Ensim­mäisen kerran joutuivat kristityt paljastamaan todellisen elämänkatsomuk­sensa joukkoliikkeenä, kun syntyi juutalaiskapina vv. 66-73. Kieltäyty­essään ottamasta osaa kapinaan, joutuivat he juutalaisten vainon ja painos­tuksen alaiseksi“ (Vaeltajan viesti, s. 54-55).

Kategoria(t): Kirjoituksia. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.