Raija Kiiski: Ihmisen vastuu

Vastuullisuuden ymmärtäminen saattaa olla arkiminällemme epävarmaa. Vastuumme piiriin kuuluvien asioiden rajat voivat hämärtyä. Milloin emme huomaa, että vastuu onkin juuri minulla tai milloin, ainakin mielessämme, kannamme vastuuta asioista, jotka eivät ollenkaan meille kuulu tai joihin emme voi mitenkään vaikuttaa. Vastuu ja vaikutusmahdollisuus liitetäänkin usein yhteen. Ajatellaan, että siihen, mihin voimme vaikuttaa, siitä kykenemme kantamaan vastuuta ja päinvastoin.
Mutta miltä ja miten vastuullisuus mahtaa näyttäytyä henkisen elämän valossa tarkasteltuna?
J. R. Hannula vertaa vastuuntuntoon heräämistä kynttilöiden syttymiseen ihmisen tajunnassa. Kun ihminen ymmärtää olevansa jälleensyntyvä minuus ja elävänsä syiden ja seurausten alaisessa maailmassa, paitsi tekojensa, myös ajatustensa, tunteittensa ja mielikuviensa suhteen, hän tajunnassaan aivan kuin syttyy valo. Siinä valossa ihminen näkee ja ymmärtää, että hän on vastuullinen olento elämän edessä ennen kaikkea itsestään. Hän on vastuussa siitä, mitä hän ajattelee, mitä hän tuntee ja miten hän toimii. Viimein hän on vastuussa oman sielunsisältönsä ja toimintansa seurauksista. Se tarkoittaa, että syiden ja seurausten maailmassa hän kohtaa aiheuttamansa vaikutukset ennemmin tai myöhemmin. Ajatukset, joita hän on ajatellut, tulevat häntä vastaan, tunteet, joissa hän on elänyt ja joita hän on toisiin ihmisiin ja elämään kohdistanut, ovatkin jonakin päivänä myös hänen ulkopuolellaan ja tulevat häntä vastaan viimeistään kuoleman jälkeen, kun hän seuloo kestävän sielunsa sisällön kestämättömästä. Ja ihmisen teot kypsyvät ja luovat jälleen hänen ympäristönsä, monet vasta uudessa jälleensyntymässä maan päällä. Ihminen syntyy niiden ihmisten kanssa ja niiden ihmisten pariin, joihin hänellä on jokin side, jollakin tavoin tuttu ja kesken jäänyt suhde, joille hän on velkaa tai joita hän olemisellaan ja elämällään voi auttaa eteenpäin tai jotka häneen vastaavissa suhteissa.
On erilaisia tapoja yrittää välttää vastuuta, siirtää syttynyt kynttilä pimentoon. Yksi tapa on siinä, että ihminen siirtää vastuun jollekulle toiselle ajattelemalla ja sanomalla, että se tai se ihminen tai ihmisryhmä, jokin taho tai järjestö sanoo niin ja niin ja odottaa tehtävän niin tai niin. Siinä tilanteessa ihmisen ei tarvitse itse miettiä asiaa kyllin, ei muodostaa siitä selkeää, omaa käsitystä eikä niin ollen ottaa käytännöllisiä seurauksia kantaakseen. Hän tekee ja toimiin niin kuin pyydetään tai käsketään ja ajattelee, että seuraukset kantaa tuo toinen. Tällä tavalla ihminen jättäytyy tietämättömäksi, asiaa eri puolilta tuntemattomaksi.
Mutta elämä ei ole yksinkertaista. J. R. Hannula huomauttaakin, että tietämättömänä ja ymmärtämättömänä ihminen kuitenkin kupsahtelee kuoppiin, hän kolhii itseään ja toisia, aiheuttaa tietämättömyydessään kärsimystä ja huolta niin toisille kuin karman vaikutuksesta itselleen. Hänen kulkunsa jatkuu sovitusta vaativan karman parissa ja pakollisen jälleensyntymisen kuvioissa.
On toisenlainenkin mahdollisuus. Kun ihminen tajuaa, että hän itse on vastuussa toimintaan johtavasta sielunsa sisällöstä eikä kukaan toinen ihminen voi kantaa vastuuta siitä, kun ihminen tajuaa itsensä jälleensyntyväksi, kehittyväksi olennoksi ja vastuulliseksi minuudeksi, silloin syttyy oikeastaan kolme valovoimaa ihmisen tajunnassa. J. R. Hannula vertaa näitä kolmea tekijää kolmeen kynttilään. Ihmisen tajunnassa syttyy kolme kynttilää. Siinä syttyy vastuullisuuden valo ja valo sen oikealla ja valo vasemmalla puolella. Oikealle puolelle on syttynyt ihmisyysperiaatteen ja ihmisyysihanteen valo. Vasemmalla on ihmisen siihenastisten pyrkimysten tulokset, siis hänessä käytännössä vaikuttavat, elävät, toiminnassa olevat entiset saavutukset.
Vasemmanpuoleinen kynttilä eli valo on ihmisen aiempi, eläinkuntavaiheesta asti kehittynyt alempi perintö. Oikeanpuoleinen valo on hänen ikuisuusolentonsa, hänen korkeampi minänsä eli enkelinsä. Vasemmalla oleva valo on himojen ja paheitten omanlaisensa tuli ja polte ja niiden kuunvaloinen lumo. Oikealla on hyveitten voima, oikeamielisyyden, säälin, lempeyden, hyväntahtoisuuden aurinkoinen sarastus, kaiken sen kauniin kaipuu ja kohde, jota ihminen sillä hetkellä kykenee tajuamaan.
Tässä voimien kentässä ihmisen tulee oppia kulkemaan eteenpäin, valitsemaan valovoimien välillä niin, että oikeanpuoleinen kynttilä voimistuu, vasemmanpuoleinen vähitellen heikkenee ja sulautuu toisiin valoihin. Ihmisen tajunnassa kaikki kuun hohde alkaa muuntua ja kirkastua auringon valoksi, vastuunsa tuntevaksi ja kantavaksi ihmisyysvaloksi.
Mutta kuinka semmoinen on mahdollista?
J. R. Hannula kannustaa: Kokemusten portaassa, ollessaan varovainen, ihminen oppii astumaan paheen ja himon polttavan tulen yli. Kun elämä tuo hänen kohdalleen toisia, joilla on samoja taipumuksia ja samankaltaisia vaikeuksia, hän saa harjoitella auttamaan heitä pysyttelemällä itse lujana ihanteessaan. Ihanne antaa etsijälle voimaa, uskoa ja rohkeutta. Todellisuudessa ihminen kaipaa vapautusta rasitteistaan eli himoistaan, jotka kuluttavat häntä. Ihminen tarvitsee vapautuksen näkymän, vaihtoehdon paremmasta, kauniimmasta, inhimillisemmästä. Nyt etsijä ja pyrkijä miettii ihannetta, sitä, minkälainen hän olisi, jos olisi ihanteensa kaltainen, kun hän on tosi, hyvä, rakastava, puhdas, kun hän osaa olla ja elää rauhassa, vastustamatta pahaa.
Jeesuksen salakoulu -kirjassa luvussa Enkeli ja demoni Pekka Ervast puhuu siitä, että ihanteen näkeminen ja ymmärtäminen on alempien voimien voittamisen edellytys. Ei voida odottaa, että ihminen pystyy irrottautumaan voimakkaiksi kasvaneista himovoimistaan pelkällä askeesilla ja kieltäytymisellä. Mikäli puhdistuminen on vain askeesia, kieltäymystä, se voi johtaa entistä vaikeampaan tilanteeseen. Pekka Ervast kirjoittaa: ”Elleivät he (ihmiset) tiedä hyvästä, elleivät he tiedä epäitsekkyydestä, ei heidän eteensä pidä asettaa ihanteeksi ihmistä, joka järjellään hallitsee itseään ja samalla toisia ihmisiä. Sellainen ihanne alkaa kuitenkin meidän päivinämme kutkuttaa useita ihmisiä. Valta itsensä yli ja valta toisten yli ja tahto kylmä kuin teräs! Vaikkeivät he itse tiedä, heidän sisässään voi asua toinen himo, joka on julmempi ja pahempi vielä kuin eläimelliset himot, nim. halu hallita toisia ja nousta toisten yli. Tällainen vallan ja kunnianhimo nousee ihmisen sielussa aivan kuin pakosta, kun hän kieltäytyy eläimellisistä himoista ja oppii niitä voittamaan, mutta ei tiedä hyvästä eikä enkelistä.” (1. p., s. 127.)
Ihminen tarvitsee luopumisen tilalle aina vastaavan hyvän voiman, positiivisen voiman. Hän tarvitsee enkelinsä. Meidän aikanamme jokaiselle ihmiselle on tarjolla ihmisyyteen kannustava kristusvoima. Epäitsekkyyden, myötätunnon, auttamisen ja armeliaisuuden ymmärtäminen on mahdollista jo kaikille ihmisille. Tieteen ja tekniikan edistyminen on mahdollistanut sen, että samaan tapaan kuin sotaa ja tuhoa tuodaan ihmisten koteihin tiedotusvälineiden kautta seurattavaksi, samaan tapaan voidaan kertoa myös ihmisten auttamisesta, hyväntekeväisyystoiminnasta, kärsimyksissä kamppailevista ihmiskohtaloista, ihmisten elämänkäsityksistä. Katsojalla on mahdollisuus reagoida näkemäänsä ja kuulemaansa ja samaistua siihen. Ihminen joutuu monille vaikutuksille alttiiksi jo lapsesta alkaen ja paljon suuremmassa määrin nyt, kuin joitakin aikoja taaksepäin. Aikaan sidottu kehitys on koko ajan nopeutumassa.
Pelkässä tyhjiössä eläminen niin sielullisesti kuin ulkoisen maailman suhteen on mahdottomuus. Sielullista, alemmista voimista vapautumista on kyllä kuvattu tyhjenemisellä, tyhjäksi tulemisella ja puhdistumisella, mutta tässä symbolissa on mukana ajatus, että silloin ihmisessä tulee tilaa toisille voimille. Tyhjä ja tyhjenevä astia voidaan täyttää uudella sisällöllä. Pekka Ervastin käsitys meistä ihmisistä on valoisa ja toiveikas: ”Hyvä asuu jokaisen ihmisen sisällä ja jokaisen ihmisen luona on hänen enkelinsä, hänen korkeampi minänsä….”
Se hyvä, enkeli meissä, on velvollisuutemme herättää ja kutsua esille.