Helsingin kristosofit

Aikakaudellamme on tapahtunut monia henkisiä voimavuodatuksia ja sysäyksiä. Kaikkein suurimmat ja merkittävimmät ovat aikamme kosmis-henkiset voimavuodatukset. Näitä pienempiä on nimitetty vuosisatasysäyksiksi. Vuosisatasysäykset ovat vuosisatalähettiläiden aiheuttamia.
1400-luvulla esiintynyt lähettiläs Christian Rosenkreuz oli syntynyt Saksassa v. 1378. Pekka Ervast kirjoittaa: ”Hän joutui nuorena orvoksi ja kasvatettiin luostarissa, jonka hän jätti kuusitoistavuotiaana. Sammumaton tiedonhalu sai hänet samoilemaan maita ja mantereita sekä etsimään idän viisaita heidän lymypaikoistaan. Kuuden vuoden aikana hän matkusti Vähässä Aasiassa, Arabiassa, Egyptissä ja Marokossa, sai nähdä paljon ja oppia paljon.” (Christian Rosencreutz, s. 30.) Matkoilta palattuaan hän työskenteli kolmentoista vuoden ajan yksin, mutta ryhtyi sitten v. 1413 opettamaan muutamia ystäviään. Opetustyön aloittamisvuosi 1413 on nimetty rosenkreutsiläisen veljeskunnan perustamisvuodeksi. Rosenkreuz saavutti ”Kultaisen Taljan” eli vietti ”kemialliset häänsä” eli koki henkisen vihkimyksen v. 1459. Hän eli yli satavuotiaaksi, sillä hänen kuolinvuotensa on 1484.
Rosenkreuz oli syvästi perehtynyt ikivanhaan itämaalaiseen viisauteen. Hän oli myös yliaistisilla kyvyillä varustettu tutkija, joka lisäsi saavuttamiinsa tietoihin tiedon Jeesus Kristuksen kautta tulleesta henkisestä sysäyksestä. Huolimatta monipuolisista henkistä tiedoistaan ja taidoistaan jäi Rosenkreuzin oppilasjoukko suppeaksi. Parhaimmillaan tai pahimmillaan hänellä oli vain kolme veljeä, jotka hän oli löytänyt lapsuutensa luostarista ja joilla oli enemmän tietoa kuin muilla hänen aikalaisillaan. Kun liitämme tähän Pekka Ervastin toteamuksen, että suuri Mestari Rosenkreuz on kaikkien okkulttisten ja mystillisten järjestöjen takana Euroopassa, niin tieto Rosenkreuzin uskottujen vähäisestä määrästä on lohdullinen. Totuus voittaa sittenkin.
Kahdeksannellatoista vuosisadalla esiintyi kolme lähettilästä, nimittäin kreivi de Saint Germain ja hänen apunaan kreivi Cagliostro sekä lääkäri Mesmer.
St. Germain matkusti hovista hoviin, puhuen keisareille, kuninkaille ja ruhtinaille. Mitä hän sitten puhui näille ylhäisille? Poimin joitakin kohtia Mrs. Isabel Cooper-Oakley’n kirjoittamasta artikkelista. Hän luettelee yhdeksän eri maissa toimivaa salaista seuraa, joiden tehtävät olivat samat, vaikka nimet eri maissa olivat erilaiset. Kaikkien näiden historiassa esiintyy St. Germain tunnustettuna suurena opettajana. Mrs. Oakley kirjoittaa: ”Kaikissa näissä seuroissa voidaan selvästi huomata tuon 18:nnen vuosisadan ’lähettilään’ johtava käsi tai ainakin hänen lähimpäin ystäviensä ja seuraajiensa. Kaikissa näissä seuroissa löytyvät myöskin enemmän tai vähemmän selvinä ne suuret perustotuudet, joita kaikki Suuren Veljeskunnan todelliset lähettiläät olivat sidotut opettamaan, kuten ihmisen henkisen luonnon kehittyminen; jälleensyntyminen; luonnon salatut voimat; elämän puhtaus; jalot ihanteet; jumalallinen voima, joka on kaiken takana ja kaikkea johtaa. Nämä ovat ne avaimet, jotka ilman epäilyksen varjoakaan todistavat totuutta etsiville, mistä kreivi St. Germain tuli.” (Tietäjä 1910, s. 343–344.)
Alessandro Cagliostron elämästä kerrotaan teoksessa Tietäjän Aarteisto. Hänen varhemmista vaiheistaan saatamme lukea edellä mainitusta teoksesta (s. 136): ”Hänen lapsuutensa kului itämailla. Hän kasvoi Medinan hovissa. Hänellä oli opettajana vanha viisas Altotas, alkemisti ja salatieteilijä, jonka seurassa hän vietti koko nuoruutensa. Hän oli matkustellut paljon ja pyramideissa tutkinut Egyptin viisautta.”
Cagliostro oli ihmeellinen parantaja ja profeetta, joka saattoi ottaa selvää tulevista asioista. Vielä hän oli tunnettu selvänäkijänä. Cagliostro matkusti paikasta toiseen ja kutsui kokoon vapaamuurareita puhuen heille uudesta Euroopasta. Hän oli itse korkea vapaamuurari ”Suur-Kofta” eli hierofantti ja vihkijä ja pääsi siksi esteettä vapaamuurareiden salaisiin seuroihin. Hän edusti pyramideissa nuoruudessaan oppimaansa egyptiläistä tietoa ja kertoi tahtovansa herättää eloon vanhaa vapaamuurariutta ja antaa sille uutta sisältöä.
Mesmer oli ammatiltaan lääkäri. Väinö Lehtonen kirjoittaa Mesmeristä: ”Hän paljasti sen ikivanhan totuuden, että terveen ihmisen elämänvoima voi siirtyä sairaaseen ihmiseen parantavana voimana. Jos Mesmerin opetukset olisi otettu vastaan riittävän vakavasti, niin lääketieteelle olisi avautunut aivan uusi suuntaus – ihmiskunnan onneksi.” Kun sitten kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolella esiteltiin hypnotismia, niin nämä käsitykset saivat suopean vastaanoton, sillä materialistikin voi hyväksyä hypnotismin ja suggestion, koska niistä esitetyt käsitykset eivät kaivanneet ylifyysistä fluidumia. ”Magneettinen fluidumi, josta Mesmer opetti, vaikuttaa suorastaan parantavana voimana fyysilliseen ruumiiseen, eikä kahlitse parannettavan omaa tahtoa. Hypnoottinen suggestio vaikuttaa hypnotisoitavan alitajuntaan, hypnotisoijan ottaessa haltuunsa hypnotisoitavan tahdon.” (Ongelmien seurassa VII/5.)
Mainitsen vielä 1800-luvulla esiintyneen vuosisatalähettilään H. P. Blavatskyn. Tosin J. R. Hannula toteaa Blavatskyn olleen sellainen lähettiläs, joka ei rajoittunut ainoastaan vuosisatalähettilääseen. Tätä lausuntoaan Hannula tukee toteamalla teosofisen liikkeen olevan kokonaisuudessaan selvästi enemmän kuin vuosisatasysäys.
Annikki Kumpulainen
annikki_kumpulainen_at_kolumbus_fi

Pekka Ervast nimeää Damaskos-tapahtuman Kristuksen seuraamisen ensimmäiseksi sinetiksi. Edelleen hän toteaa, että tie tähän kokemukseen kulkee pahan vastustamattomuuden käskyn toteuttamisen kautta. Mutta kokemus ei ole mahdollinen, ”ennen kuin pyrkijä on perin pohjin ymmärtänyt ja sulattanut neljännen käskyn hengen.”
Damaskos-kokemukseksi nimitetty henkinen tulikaste on saanut nimensä apostoli Paavalin mukaan. Kuitenkin on historiallinen tosiasia, että tämä Paavalin elämän käänteentekevin henkinen mullistus ajoittui hetkeen, jolloin hän oli matkalla Damaskokseen tuodakseen siellä olevat alkukristillisiin seurakuntiin kuuluvat sidottuina Jerusalemiin rangaistaviksi. Paavali oli omien sanojensakin mukaan innokas kristittyjen vainooja. Miten siis on ymmärrettävissä määritelmä, että tie Damaskos-kokemukseen kulkee pahan vastustamattomuuden perinpohjaisen ymmärtämisen ja sulattamisen kautta?
Tähänkin ongelmaan saamme valaisua kristosofisesta kirjallisuudesta. Pekka Ervastin kirjassa Paavali ja hänen kristinuskonsa kerrotaan paljon Paavalin elämästä alkaen hänen lapsuudestaan. Paavali oli syntynyt Kilikian Tarsossa. Kilikia on tai oli rantakaistale Vähän-Aasian kaakkoiskolkassa Taurus-vuorien ja Välimeren välissä. Pääkaupunki oli Tarso, jonka juutalaisen siirtokunnan jäsenenä Paavali syntyi. Tarson kautta kulki kansainvälinen kauppatie. Kulttuurikeskuksena Tarso oli laajalti tunnettu.
Tarsossa syntyneenä ja kasvaneena Paavali oli jo lapsena ja nuorukaisena tutustunut kreikkalaiseen kulttuuriin. Kreikkalaiset olivat ulkonaisesti sivistyneitä ihmisiä. He olivat kehittäneet itsensä sulaviksi ja sopusointuisiksi esiintymisessään. He olivat kaikessa elämässään esteettisiä, vapaamielisiä, gentlemannimaisia, mutta pinnallisia ”kuorisivistyneitä”. Samanaikaisesti Paavali sai juutalaisissa kotioloissaan joka päivä kuulla ja nähdä, miten Mooseksen laki määritteli aivan yksityiskohtaisesti ihmisen elämän kaikki muodot. Ajattelevana ihmisenä Paavali vertaili kaupunkinsa elämästä tekemiään havaintoja oman juutalaisen kotinsa ankarien lakipykälien tottelemiseen.
Paavali oli totuuden etsijä, vakava olento. Hän vaati elämältä sisältöä. Niinpä hän ei voinut tyytyä siihen, että elämä oli ulkonaisesti kaunista ja loistavaa. Hänen mielestään juutalaiset olivat sittenkin etevämpiä, koska he ottivat elämän vakavalta kannalta ja noudattivat lakia. Niinpä Paavali lähti etsimään isäinsä oikeata juutalaista henkeä, hän matkusti Jerusalemiin opiskelemaan. Mutta hänen opettajansa, rabbi Gamaliel vanhempi, ei ollutkaan ankara, vakava ja viisas, kuten Paavali oli kuvitellut. Rabbi Gamaliel olikin lempeä, vapaamielinen, rauhaa rakastava. Paavali päätteli, ettei rabbi Gamalielissa ollutkaan oikeata juutalaista henkeä.
Koska Paavali oli toiminnanhaluinen ihminen, joka tahtoi olla hyödyksi sekä kansalleen että koko ihmiskunnalle, hän alkoi työskennellä nimenomaan juutalaisten ankaran Jumalan puolesta. Kaikki ne, jotka eivät noudattaneet tarkasti Jehovan lakia tai olivat hyljänneet isäinsä Jumalan, olivat hänen vastustajiaan.
Joitakin vuosia aiemmin Palestiinassa oli elänyt mies nimeltä Jeesus Nasaretilainen, jota hänen seuraajansa sanoivat Messiaaksi ja juutalaisten kuninkaaksi ja joka oli ristiinnaulittu. Paavali oli kuullut Messiaan seuraajien uskovan, että heidän Messiaansa tulisi pian takaisin ja tekeytyisi koko maailman hallitsijaksi tai ainakin juutalaisten kuninkaaksi. Tuo oli sivistyneen Paavalin mielestä tuulesta temmattua uskoa. Nuo raukat olivat kerrassaan järjiltään.
Pekka Ervast kirjoittaa: ”Kun hän kristittyjen vainoamis- ja rankaisemistarkoituksissa matkusti Jerusalemista Damaskoon, oli aika tullut, että hänen henkensä vilpitön ja voimakas totuudenkaipuu vihdoin tulisi tyydytetyksi.” (Paavali ja hänen kristinuskonsa, 3. p., s. 18.)
Mitä Paavali sitten koki tiellä Damaskoon? Kokemuksen täytyi olla hyvin erikoinen, koska se muutti koko hänen elämänsä. Siinä voidaan erottaa kaksi puolta. Ensimmäinen on se, josta Paavali itse kertoo, että hänen lähestyessään Damaskoa puolen päivän aikaan yhtäkkiä taivaasta leimahti suuri valo ja ympäröi hänet ja hän kaatui maahan. Paavali sai kokea, että taivaat aukenivat, valo tuli sieltä alas ja sekä ympäröi hänet että täytti hänet, niin että hän itse oli valossa. Tämä oli hänen kokemuksensa yliaistillinen, ilmiöllinen, ulkonainen puoli. Se oli niin voimakas, että hänen seuralaisensakin näkivät sen. He näkivät Paavalin loistavan.
Kokemuksen toinen puoli oli sisäinen. Pekka Ervast toteaa, että meidän olisi mahdoton tietää, mitä Paavali tunsi sisässään, jos hänen kokemuksensa olisi ainutkertainen. ”Mutta sama mikä tapahtui Paavalille voi tapahtua totuudenetsijälle tänäänkin. Sama valo voi laskeutua taivaasta, ympäröidä ihmisen ja täyttää hänet. Ja sentähden voimme tietää, mitä Paavali tunsi ja näki ja ajatteli.” (Mts. 28.)
Aivan lyhyesti ja koruttomasti kerrottuna Paavali tunsi ja tiesi olevansa Jumalan Poika. Mutta Jumalan Poika ei ollut ainoastaan hänen oma sisäisin henkiminuutensa, vaan myös se Jumalan Poika, joka oli tullut ihmiseksi Jeesus Nasaretilaisessa, Jumalan Poika, Kristus, jonka yhteyteen vanhassa liitossa oli päästy ainoastaan pyrkimällä irtautumaan fyysisestä käyttövälineestä ja nousemalla näkymättömässä maailmassa taivaallisiin tiloihin. Tämä Kristus oli nyt laskeutunut maan päälle, laskeutunut yhteen ihmiseen: Jeesus Nasaretilaiseen. Jumala, jota hän aina oli etsinyt ja aina tahtonut palvella, ilmoitti itsensä hänelle. Paavali sai kokea päivätajunnassaan, täysin tietoisena itsestään, ihmeellistä autuuden ja iankaikkisuuden tilaa, sai kokea henkisen elämän huippua: tietoista yhteyttä Jumalan kanssa. Paavali ymmärsi, että Jeesus Nasaretilaisen henkisten voittojen ansiosta oli alkanut uusi aikakausi ihmiskunnan historiassa. Vanhan liiton joogina ja askeettina Paavali tiesi, että ihminen saattoi pitkien ja tuskallisten ponnistelujen jälkeen vapautua fyysisestä ruumiistaan ja kokea näkymättömässä maailmassa henkisen elämän autuutta. Paavali tiesi, että mahdottomien ponnistusten jälkeen ihminen voi rakentaa jonkunlaisen sillan korkeamman, sisäisen itsensä ja persoonallisuutensa välille. Näin meneteltiin vanhan liiton mysteeriolaitoksissa vihittyjen valvonnassa. Silloin se oli mahdollista vain harvoille. Kristuksen eli ihmisyyden perustyypin laskeuduttua maan päälle kaikille ihmisille avautui aivan uusi mahdollisuus henkisen elämän keskeisiin kokemuksiin.
Annikki Kumpulainen
annikki_kumpulainen_at_kolumbus_fi

Kalevalan kohtalokkaassa Aino-runossa kerrotaan atlantilaisen ajan perheestä, jonka poika Joukahainen jouduttuaan vaikeuksiin vanhan Väinämöisen kanssa lupaa nuoren sisarensa Ainon Väinämöiselle puolisoksi. Tällainen menettely, asianomaiselta nuorelta naiselta lupaa tai mielipidettä kysymättä, oli sen ajan perheissä tavanomaista, luonnollista. Kohtalokkaaksi Aino-runo muodostuu siksi, ettei Aino olekaan enää puhtaasti atlantilaisen rodun mukainen. Vaikka hänen persoonallinen olemuksensa on vielä sangen lujilla siteillä kiinni perheessään, niin hän on jo ajatteleva yksilö. Hän kuuluu jo sielullisesti arjalaiseen aikaan ja arjalaiseen rotuun. Kun veli sitten ”myy” hänet oman päänsä päästimeksi, on se mitä syvin loukkaus häntä kohtaan. Aino ei näe mitään muuta mahdollisuutta, pääsyä ahdingostaan kuin hukuttautumisen.
Olemme henkisten opettajiemme mukaan eläneet nykyisellä mantereellamme jo noin 300 miljoonaa vuotta. Mutta yhä vieläkin on kaikuja menneestä atlantilaiseen perhe-elämään kuuluneista tavoista jäljellä. Vaikka olemme kuulleet monen monta kertaa, ettemme voi omistaa ketään ihmistä, emme edes rakkaimpiamme, niin yhä meissä elää halu tai toive muuttaa läheisiämme meille mieluisammiksi tai ratkaista elämän tuomia pulmia heidän puolestaan.
Kalevalan viimeisessä runossa kerrotaan Marjatasta. Pekka Ervast kirjoittaa: ”Marjatta on kyllä kuin Aino jälleensyntyneenä.” Pyrkimys itsenäisyyteen jäi Ainon elämässä epämääräiseksi ja kauniiksi unelmaksi. Mutta Marjatassa se saavutti täyden itsetietoisuuden.
Kalevalan Kullervo-taru on myös traaginen. Pekka Ervast toteaa, että Kullervo-tarina kertoo arjalaisen rodun vaiheista ja että Marjatan poika ei ole kansanlauluissa Kristus, vaan Kullervo. (Kalevalan avain, 5. p., s. 466.)
J. R. Hannulan mukaan on ollut muinaissuomalainen kansa, josta nykyinen kansamme on jälleensyntymä. Hän jatkaa: ”Ja koska kansamme on osoittautunut kunnolliseksi elämän pienemmässä koulussa, niin varmaan se on ollut siinä suhteessa taitava jo muinaisuudessakin. Eikä meidän tässä suhteessa tarvitse elää vain aavistuksemme varassa, sillä Kalevalahan edustaa tuon muinaisen kansan viisautta. Ja eikös vaan: Väinämöinen, joka tyypillisimmin edustaa tuon edesmenneen kansan viisautta, hänhän voitokkaana suorittaa tutkintonsa kärsimyksien eli pahan koulussa. Hän käy manaloissa ja tuoneloissa ja nousee niistä voitokkaana.”
Mutta elämässä on paitsi pahan koulu myös hyvän koulu. J. R. Hannula kirjoittaa: ”Entä sitten tuon muinaisen kansan suhde hyvän kouluun? Aavistamme jo, ettemme me ole silloinkaan osanneet. Ja Kalevala vahvistaa meidän aavistuksemme. Otamme tässä pari kohtaa. Ensiksi Kullervon ja Untamolan väliset suhteet. Oli päästy menestykseen ja hyvinvointiin, mutta takerruttiin turhaan juonitteluun, kateuteen, kostoon ja vihaan, jolloin kaikki tuhoutui.” Toinen epäonnistuminen tapahtui, kun Väinämöinen jäi syrjään. Häntä ei osattu tarpeeksi arvostaa ja kuunnella. Niin muinainen kansa hajosi. Yksi osa siitä ajautui tänne Suomen niemelle. Väinämöisen kansa jälleensyntyi karuun, mutta kauniiseen tuhatjärvien maahan. (Kristosofian Polulla, s. 211.)
Artikkelisarjassaan Panteismi J. R. Hannula sanoo koettaneensa asettua hengessään yhteyteen Suomen suvun suurien henkisten kantaisien kanssa. Hän tunnustelee sitten tapaavansa sielunsa pyhässä lehdossa Vanhan Väinämöisen, Seppo Ilmarisen ja Lieto Lemminkäisen sekä monet muut Kalevalassa kuvatut henkilöt.
Annikki Kumpulainen
annikki_kumpulainen_at_kolumbus_fi

Ihmiskunnan tila on huolestuttava. Vahvemman oikeus, väkivalta ja sota ovat alituisena uhkana rauhanomaiselle ja sopuisalle rinnakkaiselolle. Lisäksi sodat ovat muuttuneet teknillistyessään jatkuvasti yhä verisemmiksi ja suurempaa tuhoa tuottaviksi, onhan huippuunsa kehittynyt älykkyys alistettu palvelemaan väkivaltaa.
Opettajamme Pekka Ervast selvittää kirjassaan Ihmisyyden uskonto niitä periaatteita, jotka voivat pelastaa ihmiskunnan sitä uhkaavasta kuolemanvaarasta. Hän toteaa, että kansat voivat ojentaa veljeskättä toisilleen, liittyä veljesliittoon, tehdä poliittisiakin liittoja. Tämä on mahdollista, jos kansoilla on yhteinen henkinen pohja. Hän kirjoittaa: ”Tämä poliittinen veljeys kansojen ja valtakuntien kesken syntyy itsestään silloin, kun ne ymmärtävät toisiaan henkisesti ja lähestyvät toisiaan uskonnollisesti. Olisikohan näin ollen parasta, että syntyisi uusi maailmanuskonto, joka voittaisi ja valloittaisi kaikki maailman kansat? ” (Mts. 237–238.) Edelliseen hän lisää, ettei uskontoa voi luoda keinotekoisesti.
Kun olemme todenneet maailmanuskonnon tarpeelliseksi koko ihmiskunnan rauhan kannalta, toteamme krstosofiaan syventyessämme, että sellainen on jo syntynyt. Uusi uskonto on kuitenkin vielä vain harvojen ihmisten tiedossa. Jotta se voisi palvella koko ihmiskuntaa ja johtaa sen askeleita kohti ihmisyyttä, sen tulee levitä yhä laajempien ja laajempien ihmisryhmien tietoisuuteen.
Kansaamme on valmistettu jo ammoin, silloin vielä kaukana tulevaisuudessa siintävästä asiasta, uuden uskonnon synnystä. ”Toteamme, että elämässä vallitsee jumalallinen suunnitelma, mistä muinaissuomalaisilla tietäjillä oli ainakin välkähdyksenomaisia aavisteluja, ellemme sanoisi tietoa. Maailmanuskonnon syntyminen on siksi ratkaiseva vaihe ihmiskunnan elämässä, että sitä on valmistettu kauan, harkiten ja huolella, elämää johtavien jumalallisten voimien taholta ja siitä on ollut tietoa kansamme muinaisilla tietäjillä. Tietonsa he pukivat vertauskuviin, joten eräitä Kalevalan kertomuksia on pidettävä muun tietouden ohella ennustuksina.” (Väinö Lehtonen, Vaeltajan viesti, s. 156.)
Pekka Ervastin kuoleman jälkeen alkoi maailmanuskonnon työkentällä uusi kausi. Uuden vaiheen aloittaja ja voimakas työntekijä oli Pekka Ervastin pitkäaikainen työtoveri J. R. Hannula. Hän keskittyi kokoamaan työryhmiä maailmanuskonnon aatesisällön ympärille. Hän tähtäsi siihen, että ryhmien jäsenten avulla saadut opetukset tulisivat tuoduiksi käytännön elämään. Näin voisi uusi ihmisyyskulttuuri toteutua. Kun J. R. Hannula esitti Pekka Ervastin suureksi henkiseksi Opettajaksi, jonka tulemisesta Pekka Ervast oli itse puhunut ainakin vuodesta 1909 lähtien, niin Pekka Ervastin okkulttinen asema tuli julkiseksi.
Kun katselemme nykyistä tilannetta, niin havaitsemme olevamme edelleen aivan alkuasetelmissa. Kansamme ei ole vieläkään aseeton. Kansamme ei ole vieläkään luopunut uskosta väkivaltaan, vahvemman oikeuteen, armeijaan. Kuitenkin Suomessa eläneet suuret henkiset opettajamme ovat suorittaneet osuutensa. Heidän ansiostaan meillä on valmis Aurinko-temppeli Suomen aurassa, eetterimaailmassa. Sieltä sen tulisi laskeutua maiselle tasolle, toisin sanoen ennustetun mysteerio-opiston tulisi aloittaa toimintansa fyysisellä tasolla.
Henkisissä temppeleissä kerrotaan olevan kolme pylvästä ja kaiken keskuksena jatkuvan uhrimielen kohde: alttari. Voimme nyt kerrata maailmanuskonnon työn kolme tärkeätä työvaihetta, joista jokaista voisimme nimittää myös temppelipylvään pystytykseksi.
Ensimmäisenä on luonnollisesti Pekka Ervastin tuoma uusi elämänymmärrys, josta hän on itse käyttänyt nimiä ihmisyyden uskonto, maailmanuskonto, kristosofia.
Toiseksi Pekka Ervastin omiin lausuntoihin perustuva J. R. Hannulan selvitys Pekka Ervastin henkisestä ja okkulttisesta asemasta sekä siitä, mistä syvyyksistä ja korkeuksista uusi uskonto on kotoisin. Selvitystyössään J. R. Hannula ei ole unohtanut korostaa, että kaiken henkisen elämän lähtökohta ja perusta on aseettomuus.
Kolmanneksi voimme muistaa, että uskonnolla on aina julistaja. Ei uskonto tule kuin tuulen henkäys tai virkistävä sade. Uskonto syntyy siten, että joku ihminen antaa sen moraaliohjeet ja filosofian. Kun J. R. Hannulan opetuksien avulla oli alettu tutkia maailmanuskontoa ja sen tuojan tietojen syvyyttä, oli J. R. Hannulan oma asema selvittämättä. Väinö Lehtonen on palauttanut mieliimme, miten Pekka Ervast vuoden 1934 vuosikokouksessa jätti työnsä apostoli Paavalin, kristinuskon innokkaimman levittäjän, käsiin. Käytännössä olemme joutuneet kukin kohdallamme toteamaan, että nimenomaan J. R. Hannula on jatkanut apostoli Paavalin työtä ja työskennellyt aivan yhtä suurella innolla ja tarmolla kuin 2 000 vuotta sitten elänyt Paavali.
Annikki Kumpulainen
annikki_kumpulainen_at_kolimbus_fi