Helsingin kristosofit

Ruusu-Ristin syntysanat Suomessa -kirjan viimeisessä luvussa Pekka Ervast avaa Raamatustakin löytyvän Jobin kirjan sisältöä kahdella avaimella. Ensin hän käsittelee aihetta koko ihmiskunnan kannalta. Korkeat planeettahenget neuvottelevat. Heidän joukossaan on myös meidän maapallomme planeettahenki, pallomme entinen korkein valtias näkymättömässä maailmassa. Toista avainta käytettäessä kysymys on Salaisen Veljeskunnan Mestareista, jotka tarkkailevat ihmissieluja etsien kirkkaasti loistavia. Kummassakin tapauksessa huomio kiintyy Jobiin. Job edustaa vanhan liiton tietä kulkeneen ihmisen moraalisia saavutuksia. Hän on rehellinen ja oikeudenmukainen, auttaa sorrettuja, tukee orpoja eli on vakaa ja hurskas mies, joka pelkää Jumalaa ja välttää pahaa.
Ihmiskunnan kehitystä ohjaavan Valkoisen Veljeskunnan Mestaritkin ovat havainneet hänen moitteettomuutensa. Mutta kaikesta kelpoisuudestaan huolimatta Jobilla on vielä yksi este voitettavanaan, ennen kuin hän voi siirtyä vanhasta liitosta uuteen. Tämä este ja voitettava on Jobin itsevanhurskaus ja siihen liittyvä ylpeys. Hän tietää menetelleensä aina oikein, olleensa aina rehellinen, täyttäneensä velvollisuutensa ja tukeneensa heikkoja ja sorrettuja. Hänellä ei ole mitään syytä salata hyviä tekojaan. Hän on ylpeä menettelystään.
Sitten alkaa koettelemusten kausi. Job menettää kaiken: omaisuutensa, talonsa, karjansa. kotinsa, lapsensa. Job kestää kaikki menetykset. Hän säilyttää rauhan sielussaan todeten: Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi.
Ensimmäistä koettelemusten kautta seuraa toinen. Job sairastuu mitä tuskallisimpaan spitaaliin. Hän kuivettuu ja tulee täyteen paiseita. Hän ei saa rauhaa edes yöllä, sillä hän ei saata nukkua. Ei ole ihme, että Job tuskastuu elämäänsä ja Jumalaan. Hänhän tietää sisässään, ettei ole koskaan rikkonut elämän lakia vastaan. Tämän hän pelottomasti ja suoraselkäisesti sanoo ystävilleen. Mutta Jumala ei olekaan niin hyvä, oikeamielinen ja rehellinen kuin hän, Job, oli ajatellut Hänen olevan. Jopa lohduttamaan tulleet ystävätkin lisäävät Jobin tuskaa, sillä lohdutuksen sijasta he ryhtyvät nuhtelemaan Jobia. Job on heidän mielestään sittenkin ollut jumalaton, eihän Jumala rankaise turhaan.
Vasta neljäs ystävä osaa auttaa tarjoamalla Jobille uuden näkökulman kohtalonsa tarkasteluun. Hänen puheensa keskeistä sisältöä kuvaavat lauseet: ”Jos Jumala todella itse lähettää meille kärsimyksen, on kärsimys silloin salapukuinen siunaus. Jumala tarkoittaa sillä jotain hyvää.” (Mts. 127.) Ajattele Job, jos siis tuskistasi koituu sinulle arvaamatonta hyvää, niin miksi nouset turhanpäiväisessä ylpeydessäsi Jumalaa vastaan?
Job jääkin miettimään neljännen ystävänsä sanoja. Hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan sitä mahdollisuutta, että kärsimys oli lähetetty hänelle vahvistukseksi ja koettelemukseksi. Niinpä kertomuksella on onnellinen loppu. Mestari tulee hänen luokseen kaikessa majesteetillisuudessaan ja loistossaan ja ottaa hänet opetuslapsekseen.
Me nykyajan totuudenetsijät odottaisimme, että kertomuksessa olisi edes viitattu syyn ja seurauksen lakiin sekä jälleensyntymisoppiin, sillä nehän ovat antaneet meille ymmärrettävän selityksen omiin, ansaitsemattomilta näyttäviin kolhuihimme. Mutta ei sanaakaan kummastakaan teosofian esittämästä totuudesta.
Vielä toinen ihmetyksen aihe liittyy lukuun Jobin kohtalo. Miksi Pekka Ervast on liittänyt sen juuri tämän kirjansa loppuun, kirjan, jossa hän kertoo omista ihmeellisistä kosmis-henkisistä kokemuksistaan? Tähän pulmaan saamme valaistusta Väinö Lehtoselta. (Ongelmien seurassa -kirjasarjasta löydämme kolmisivuisen selostuksen asiasta, X/27.) Hän toteaa, että esitelmä Jobin kohtalo antaa meille avaimen ymmärtääksemme sekä Pekka Ervastia että aikamme mullistavia ilmiöitä. Jobin kohtalon ydin on se, että Job voittaa Saatanan. Pekka Ervast on puhunut karman johdon siirtymisestä. Karman johto on alkanut siirtyä Kristuksen käteen myös näkyväisessä maailmassa. Kristosofisen tietouden mukaan Pekka Ervast voitti Saatanan myös näkyväisen maailman hallitsijana. Jobin kirjan kertomus on siis ennustus meidän aikanamme toteutuneesta tapahtumasta.
Annikki Kumpulainen
annikki_kumpulainen_at_kolumbus_fi

Avauspuhe kristosofisilla vuosijuhlilla 2008

Rakkaat veljet! Meillä on jälleen ilo lausua toinen toisemme tervetulleiksi tähän yhteiseen veljes-juhlaamme, jota tänä vuonna vietämme persoonallisen minän merkeissä. Ihanteemme, dharmamme, on palvella Isän tahdon toteutumista maan päällä. Se taas edellyttää, että voitamme alempien henkivaltojen houkutukset Vuorisaarnan käskyjen hengessä pahaa vastustamatta. Tehtävämme ei ole helppo, sillä kuten kirkkojen ja henkisten liikkeittenkin historia todistaa, on ratkaisuja elämän esille tuomissa tilanteissa usein tehty persoonallisen minän näkemysten mukaisesti. Ja siitä on luonnollisesti seurannut karmaa. Niinpä meidän on tunnustettava itsellemme, että me tarvitsemme jatkuvasti viisaiden Mestarien apua matkallamme kohti sisäistä Itseämme.
Yksilöinä meidän onkin todettava, ettemme voi sivuuttaa puhdistuksen tietä, vaan meidän on pyrittävä yhä tietoisemmin tiedostamaan se, mikä meissä ei kestä kristusviisauden edessä eli on puhdistettava tajuntamme kaikista epäveljellisistä ajatuksista ja tunteista kasvaaksemme ihmisten auttajiksi. Apuna meillä on kristosofinen kirjallisuus ja tietoisuus siitä, että meidän päivinämme täällä Suomessa esiintyneen suuren Opettajan Pekka Ervastin saavutuksen kautta on karman johto siirtynyt Saatanalta Kristuksen käteen. Karma ei meitä tuhoa, ellemme itse uuvu henkisissä pyrkimyksissämme. Sen tähden on ratkaisevan tärkeää, miten suhtaudumme Pekka Ervastiin ja hänen suorittamaansa uuteen uskonpuhdistukseen ja alkaneeseen uuden maailmanuskonnon sanomaan, jossa elämämme pulmat saavat ratkaisunsa.
Tässä yhteydessä voimme palauttaa mieleen, mitä J. R. Hannula kirjoittaa kirjassaan Mestarin sanoma. Hän mainitsee, että elämä etenee kertaillen ottaen huomioon ihmiskunnan kehityksessä ilmenevät juurirodut. Niitä on seitsemän, joissa kaikissa on seitsemän alarotua. Kun nyt olemme tulleet viidennen juurirodun viidenteen alarotuun, olemme jälleen ihmiskunnan kehityksessä kriittisessä kohdassa. Olisihan meidän nyt kerrattava neljän edellisen juurirodun läksyt voittoisasti voidaksemme suorittaa käytännössä viidennen juurirodun ihanteen, joka on totuus, totuus ja rakkaus. Se tapahtuu Jeesus Kristuksen antamia Vuorisaarnan käskyjä seuraamalla. Tähän sisältyy, että meidän tulee voittaa Juudas itsessämme, niin että emme ryhdy painostamaan toisin ajattelevia, vaan soisimme osaavaamme rakastaa kaikkia ihmisiä sillä rakkaudella, jolla Mestari, Kristus meitä rakastaa. Silloin puhdistuu näkymätön maailma itsekkäistä ajatuksista ja tunteista, ja se vaikuttaa näkyvään maailmaan rauhoittavasti.
Edessämme on siis kertaustyö ja samalla uuden ajanjakson aloittaminen. Saammekin kristosofiassa tietää, että viidennen juurirodun kuudes alarotu ja kuudes suuri juurirotukin on jo okkulttisesti aloitettu Pekka Ervastin elämäntyössä, ja sen tähden olemme nyt joutuneet kriittiseen pisteeseen, jossa ihmiskuntaa uhkaa romahdus. Sen voittaminen on nyt tullut mahdolliseksi, kun kristosofinen elämänymmärrys saa meissä sijaa, ts. kun teosofian ja kristosofian sisältämä veljeysaate käytännössä elettynä avaa oven Kristus-Isän auttavalle voimalle.
Siitä, että koko ihmiskuntaa auttava työ on alkava täältä Suomesta, saamme kristosofiasta paljon tietoa. Kuuluisa tietäjä Nostradamuskin on viitannut Pohjois-Eurooppaan uuden uskonnon syntypaikkana. H. P. Blavatsky sanoi: kun teosofitkaan eivät tiedä, mitä teosofia on, kääntäkää katseenne Pohjolaan, Suomeen. Suomesta tulee valo. Ja Pekka Ervast on puhunut Pohjolan Valkoisesta valtakunnasta. J. R. Hannula taas puhuu kirjassaan Mestarin sanoma erittäin mielenkiintoisella tavalla siitä suuresta ”puhdistuksen tiestä”, joka on suoritettu tunnettujen eurooppalaisten ihmisten elämäntyössä. Heitä oli neljä: Pohjolan apostoli Ansgarius, Suomen apostoli Henrik, Pohjolan leijona Kustaa II Adolf ja Pohjolan sfinksi Aleksanteri I. He osallistuivat kukin omalla tavallaan Suomessa valmisteltavaan uuden aikakauden puhdistus- ja synnyttämistyöhön. Niin kuin yksilön niin kansankin elämässä on neliasteinen puhdistuksen tie. Niinpä edellä mainitut henkilöt joutuivat itsessään voittamaan pulmat. Ne kuuluivat: ”kyky erottaa todellinen epätodellisesta”, toiseksi ”välinpitämättömyys epätodellisesta”, kolmanneksi tuli saavuttaa ”kuusi hyvettä” ja neljänneksi heissä tuli herätä ”pelastuksen kaipuu”. Omalla tavallaan he kaikki olivat ihanteellisia ihmisiä, mutta kriittisellä hetkellä eivät hekään täysin osanneet näitä ihanteita toteuttaa. Aleksanteri I yritti kyllä vapauttaa Euroopan keskinäisistä sodista panemalla alulle Pyhän Allianssin, mutta yritys epäonnistui. Hän julisti Suomen kansaksi kansakuntien joukkoon, mutta sitä himmensi kuitenkin se seikka, että hän, valloittajakansan hallitsija, tuli olemaan Suomen hallitseva suuriruhtinas, toteaa J. R. Hannula. Aleksanteri I:ssä eli kuitenkin voimakkaana ”pelastuksen kaipuu” ja hänen kerrotaan kuolleen 87-vuotiaana Siperiassa Feodor Kuzmits nimisenä erakkona. J. R. Hannula mainitsee, että Aleksanteri I:n pelastuksen kaipuu saattoi olla Mestarin kaipuuta.
J. R. Hannulan mukaan uuden aikakauden alkaminen kuului Suomen kansan tehtävään, dharmaan. Siksi myös Suomen kansan omien työntekijöiden tuli kulkea tämä neliasteinen puhdistuksen tie lyhyenä kertauksena. Näin tapahtuikin. Nämä henkilöt olivat: Snellman, Runeberg, Topelius ja Lönnrot. J. R. Hannula kirjoittaa: ”Lönnrot oli se henkilö, jossa pelastuksen kaipuu toteutui valmistavasti siten, että muinaissuomalaisen sivistyksen viisaus sai tulla esille Kalevalan muodossa.” Toiset kolme toteuttivat omaa osuuttaan työssä monien muiden myötävaikutuksella. Edelleen J. R. H. toteaa: ”Kaikkien näiden valmistavien töitten jälkeen tapahtui varsinainen pelastuksen kaipuun toteutuminen siinä universaalisessa uudestisyntymisessä, minkä Pekka Ervast koki 21:llä ikävuodellaan 13 p:nä lokakuuta 1896.” Se oli universaalinen tapahtuma, joka toi uutta voimaa koko meidän aurinkokuntaamme, maapalloomme ja ihmiskuntaamme. ”Oikealla puolelle muodostuvan sivistyksen kulmakivenä on pahanvastustamattomuus, sodasta ja väkivallasta luopu­minen. Aseellisuus on nyt enemmän heikkoutta, aseista luopuminen voimaa.” (Mestarin sanoma, s. 89.) Niinpä Pekka Ervast on sanonut, että jos kansa, vaikkapa Suomen kansa, itse vapaaehtoisesti luopuu aseista, niin se kansa on kuin pyhä kansa, jonka kimppuun kukaan ei voi hyökätä.
Edellä tuli jo mainituksi, että Lönnrot oli se henkilö, joka toi muinaissuomalaisen sivistyksen esille kokoamassaan Kalevalassa. Meidän ajallamme suuri Opettajamme Pekka Ervast on avannut Kalevalaan sisältyvää salaista mysteerioviisautta kirjassaan Kalevalan avain.
Kun nyt vietämme työvuottamme persoonallisen minän merkeissä, antakaamme J. R. Hannulan valaista Kalevalan myötä, miten meidän totuudenetsijöiden tulee voittaa itsemme toteuttaaksemme Kristus-Isän tahtoa. Ensiksi meidän tulee voittaa joukahaismainen ylpeytemme, kateutemme ja eripuraisuutemme. Toiseksi on tehtävä vene, joka on luotava sanan voimalla. ”Emme saa vajota tunteiden ja himojen mereen, emme tunteelliseen autuuden tavoitteluun.” Kolmanneksi on opittava soittamaan kannelta, käyttämään puhettamme totuuden, kauneuden ja myötätunnon mukaisesti ja sen herättämiseksi. Neljänneksi tulee kysymykseen Sammon taonta. ”On saatava itsessämme, ryhmässämme ja kansassamme heräämään ja toimimaan luova ja uudestisynnyttävä rakkaustahto”. (Mts. 90.) Meidän tulee oppia valmistamaan hengen ruokaa pyyteettömässä rakkaudessa. Tämä on tullut mahdolliseksi, kun otamme vakavasti meidän aikanamme esiintyneen Opettajan Pekka Ervastin ja hänen elämäntyönsä, jossa esiintyy kauan kaivattu ja odotettu puhdistettu kristinusko, so. uusi uskon-puhdistus ja samalla uusi suuri maailmanuskonto, uskontojen korkeampi minä. Silloin syntyy Pohjolan Valkoinen valtakunta, jossa seurataan Vuorisaarnan Mestarin opetuksia ja tehdään veljellistä yhteistyötä Isän tahdon toteutumiseksi ihmiskunnassamme
Avatkaamme nyt nämä vuosijuhlamme kristusrakkauden hengessä ja Isän hyvän voimaan luottaen. Tehkäämme se Pekka Ervastin ja koko Valkoisen Veljeskunnan Mestarien nimeen ja suojelukseen turvaten.

Tavallisessa arkielämässä ehtoollinen syödään iltapäivällä. Omien vähäisten maaseutuelämän kesäisten kokemuksien mukaan ehtoollinen nautittiin työpäivän jälkeen, heinänkorjuun tai elonleikkuun päätyttyä.
Kun ajattelemme ehtoollista henkisen ravinnon yhteydessä, niin kristosofisessa sanomassa on joitakin sellaisia tietoja, joiden ymmärtäminen ja vastaanottaminen on luonnollista vasta teosofian perusoppeihin tutustumisen jälkeen. Mainitsen tässä yhteydessä kolme valmistavaa henkistä syventymistä edellyttävää tietoa. Opettajamme Pekka Ervast puhuu ihmiskunnan kahtiajaosta ja sen väkivaltaisimman osan siirrosta toiselle taivaankappaleelle. Edelleen hän kertoo maapallomme uudesta voimatekijästä, uudesta luonnonvoimasta. Kolmantena merkillisenä ja merkittävänä muutoksena hän esittää kuudennessa juurirodussa tapahtuvaa sukupuolijakautuman häviämistä ja luonnon kehittämää uutta synnytysmallia. Kaikki nämä muutoksia koskevat tiedot ovat jo heijastuneet fyysisen tason elämään.

Siirto toiselle taivaankappaleelle
Puhuessaan Jumalan valtakunnan toteutumisesta maan päällä Pekka Ervast viittaa ”jumalien suunnitelmaan” eli ”aikakausien suunnitelmaan maailman ja ihmiskunnan hyväksi”. Sen mukaan Tellus-planeetallamme on edessään kaunis ja sopusointuinen tulevaisuus, Kanteleen soitto -nimeä vastaava. Sekä taivaat että maat muuttuvat uusiksi, kun ihmiskunnan hengissä ja sydämissä tapahtuu Jumalan valtakunnan tulemus. Mutta muutos ei koske ainoastaan ihmiskuntaa, sillä koko luomakunta odottaa sitä huokaillen.
Kysymystä muutoksen ajankohdasta ja siihen liittyvästä ihmiskunnan kahtiajaosta Pekka Ervast selvittää muutamalla lauseella:
”Isä yksin tietää hetken. Mutta se tapahtuu, kun kuolema uhkaa maapalloa, ja kaikki ne sielut, jotka eivät silloin ole valmistautuneet, erotetaan muusta ihmiskunnasta ja siirretään toiseen taivaankappaleeseen; jäljelle jäävät ne, jotka jo ovat jumalan valtakunnan kansalaisia tai ovat siksi tulemaisillaan.” Hän lisää vielä, että silloin on saavutettu maapallon tarkoitus, kun siitä on tehty totuuden ja rauhan paratiisi. (Christosophia, s. 81.)
J. R. Hannula toteaa monen monissa kirjoissaan ihmiskunnan astuneen uuteen aikakauteen, jota hän nimittää tuomiokaudeksi. Maapallo on kääntynyt eetteröitymisen, kirkastumisen tielle. Mutta maapallon kirkastuminen edellyttää myös ihmiskunnan kirkastumista. Ihmiskunnan tulee luopua sodasta ja väkivallasta ja elää ihmisyyden arvon mukaisesti. Inhimillisyyden ohjeet on annettu Vuorisaarnassa. Ne ihmiset, jotka eivät halua luopua sotaisuudesta, eivät voi J. R. Hannulan mukaan seurata kirkastuvan maapallon mukana, vaan joutuvat siirtymään toiseen taivaankappaleeseen.
Tämä ihmiskunnan kahtiajako on samanlainen tapahtuma kuin yksilön kuolinhetkellään suorittama tuomio, jolloin hän jakaa korkeamman minänsä valossa maanpäällisen elämänsä aikana ajattelemansa ajatukset, läpikäymänsä tunteet ja tekoihin johtaneet ratkaisut hyväksyttäviin ja hylättäviin. Vainajana hän luopuu kiirastulessa kaikesta hylättäviksi arvostelemastaan.
Väinö Lehtonen pohtii kysymystä, mikä odottaa maapallolta pois siirrettyjä. Odottaako heitä kadotus tai tyhjiin raukeaminen? Poissiirrettyjen kohtaloon saamme kuitenkin valaistusta kuolemanjälkeisestä elämästä. Vaikka siirretyt joutuvat ankarampaan kouluun alkeellisemmissa olosuhteissa, tavallaan kuin kiirastulen tapaiseen elämään, niin heidän kiirastulensa ei ole ikuinen. ”Samoin kuin vainaja löytää kiirastulen päätyttyä kuolemattoman minänsä, samoin tuo jälkeen jäänyt ihmiskunnan osa yhtyy koulunsa suoritettuaan muuhun ihmiskuntaan. Täten tapahtuu ehdoton oikeus kummallekin ihmisryhmälle. Taivasten valtakunta voi toteutua maankin päällä ja jälkipään ihmiskunta yhtyy myöhemmin toisten valmistamaan maanpäälliseen paratiisiin.” (Jälleensyntyminen ja karma, 4. p., s. 27.)
Tieto jumalien suunnitelmaan kuuluvasta ihmiskuntaosan siirrosta toiseen taivaankappaleeseen on heijastunut koko ihmiskunnan elämään ja on aiheuttanut toinen toistaan suurempia taloudellisia uhrauksia ja tieteellistä tutkimustyötä vaativia avaruuslentoja. Ensin oli tavoitteena kuu, mutta nyt keskustellaan jo aivan vakavassa mielessä avaruusmatkailusta.
Totuudenetsijöinä ymmärrämme, ettei ihmiskuntamme kohtaloita ohjaava Valkoinen Veljeskunta toimi ilman suunnitelmaa. Meidän tehtävämme on ohjelmoida itsemme tukemaan heidän tavoitteitaan. Sitä tarkoitusta varten olemme saaneet tiivistetyt Vuorisaarnan ohjeet. Ne ovat niin lyhyet ja ytimekkäät, ettei yksikään sana niissä ole turha.
Ymmärrämme, että keskeisintä tapahtuvassa ihmiskunnan kahtiajaossa on käytännössä tapahtuva suhtautumisemme sota- ja väkivaltakysymykseen. Apunamme on ohje: älä sodi, vaan rakasta kaikkia ihmisiä. Käskyn pulmallisin kohta monille totuudenetsijöille on sana kaikkia. On selvää ja selkeätä päättää: Sotaan en lähde, vaikka kaikki muut ihmiset menisivät, niin seuraan ihmisyyden Mestareiden neuvoja. Mutta miten meidän tulee suhtautua asetehtailijoihin, sotapäälliköihin, terroristeihin? Ensimmäinen askel onkin jo otettu kieltäytyessämme tottelemasta heidän määräyksiään astua sodan ja väkivallan tai niiden opettelun tielle. Tämän lisäksi voimme muistaa, miten tärkeää on olla ottamatta osaa politiikkaan. Voimme suunnata voimavaramme ihmisyyden Mestareiden työn tukemiseen. He osaavat ja näkevät, miten ihmiskuntaa voi parhaiten auttaa kohti henkisyyttä.

Uusi luonnonvoima
Toisessa merkittävässä tiedossa kerrotaan maapallollemme saapuneesta kosmis-henkisestä voimavuodatuksesta. Sen kerrotaan lähteneen keskusaurinko Siriuksesta eli sen tähtijärjestelmän keskuksesta, jota meidänkin aurinkokuntamme kiertää lukemattomien muiden aurinkokuntien kanssa. Planeettamme ihmiskunnalle tarjottu henkinen apu saapui aurinkokuntamme Logos-looshin ja edelleen Tellus-planeettamme Valkoisen Veljeskunnan kautta. Vuodatus alkoi samanaikaisesti teosofisen liikkeen aloittamisen kanssa, ja se sai alustavasti ymmärrettävän sanallisen muodon H. P. Blavatskyn julistamassa teosofisessa sanomassa. Henkisen avun toisen jakson voidaan katsoa alkaneen Pekka Ervastin Jordankaste-tapahtumasta 1896. Hän antoi henkiselle kokemukselleen muodon esittämässään uudessa elämänymmärryksessä, ihmisyyden uskonnossa. Pekka Ervastin esittämä ja hänen kirjallisen tuotantonsa sisältämä kristosofinen sanoma olisi kuitenkin jäänyt aatteiden tasolle eli leijailemaan ilmaan, ellei sillä olisi ollut vastaanottajaa fyysisellä tasolla. Oli suuri onni koko ihmiskunnallemme, että vastaanottaja löytyi. J. R. Hannula avasi kanavan tuolle voimalle osoittamalla, että ihmisyyden uskonnon opetukset olivat sovellutettavissa käytäntöön. J. R. Hannula toimi ihmisyyden uskonnon käytännöllistyttäjänä. Näin uusi luonnonvoima pääsi fyysisen tason ilmakehään voimaksi vuosien 1926–1928 aikana. Voima purkautuu nyt henkisten ryhmien kautta ja koskettaa ei vain yksilöitä, vaan myös kansoja.
Tieto siitä, että osa ihmiskuntaa tullaan siirtämään toiseen taivaankappaleseen, heijastui maisessa elämässä pyrkimyksenä avaruuteen. Samoin planeetallemme saapunut uusi luonnonvoima aiheutti sen, että keksittiin atomivoima. Atomivoima todistaa, että aine on pohjimmaltaan voimaa. Mutta samalla atomivoima on asettanut maailman kansat tuomiolle, luopuvatko ne väkivallasta vai jatkavatko toistensa tuhoamista. Väinö Lehtonen toteaa, että atomivoimassa piilee vaara, ettemme me ihmispoloiset kykene hallitsemaan sitä, jos käytämme sitä toisiamme tuhotaksemme. (Matkalla temppeliin, s. 54.)

Sukupuolisuuden poistuminen
Okkulttisen tietouden mukaan ihmiskunta on ollut varhaisissa kehitysvaiheissaan kaksisukuinen, mies-naisellinen. Kolmannessa juurirodussa saimme nahkavaatteet eli fyysiset käyttövälineemme. Tällöin alkoi myös vuosimiljoonia kestänyt ajanjakso, jolloin ihmiskunta jakaantui fyysisesti kahteen sukupuoleen. Opettajamme kertovat, ettei myöskään nykyinen kahteen sukupuoleen jakautuminen ole lopullinen, vaan se on ohimenevä tila. Jo alkaneessa kuudennessa juurirodussa siirrytään tässä suhteessa uusiin uomiin. Luonto keksii uudet keinot ihmisten lisääntymiseksi, kuten se on keksinyt aiemminkin.
Rotu on fyysistä, mutta sieluina ja henkiolentoina olemme aivan muuta. Voimme ymmärtää, että sukupuoliolentona eläminen sukupuolettomassa fyysisessä käyttövälineessä ei ole suinkaan ongelmatonta.
Tämäkin ihmiskunnan lisääntymistä koskeva suunnitelma on heijastunut maisen tason elämään. Tieteen piirissä puhutaan kloonauksesta, eikä vain puhuta, vaan tavoitteena on kehittää keinotekoisesti klooneja eli monistaa ihmisyksilöitä. Kloonauskokeita yhdestä ainoasta solusta suvuttomasti kehitetyiksi yksilöiksi on median mukaan suoritettu jo eläimillä.

Henkiset työryhmät muuttuvassa maailmassa
Kuten kaikki henkiset voitot heijastuvat maiseen elämään, samoin heijastuu henkisten työryhmien olemassaolo ja niissä tapahtuva veljeyshengen elävöityminen, syveneminen anteeksiannon taidossa sekä Kristus-rakkaudessa kasvaminen.
Tampereella 23.3.2008.

Julkaisemme tässä lehtemme numerossa Tampereella 23.–24.3. viettämämme vuosi- ja veljesjuhlan ohjelmasta kertynyttä aineistoa. Näin voimme vielä palata yhteisten hetkien pariin.
Allekirjoittanut palasi päättäjäistilaisuuden puheenvuorossaan teosofisen liikkeen alkuajan tavoitteeseen: sopusointuiseen työryhmään. Tavoitteen onnistuneen saavuttamisen jälkeen oli vasta mahdollista pyrkiä seuraavaan kohteeseen eli uusiin mysteerioihin.
Puhuin tähän tapaan:
Ihmiskunnan suurten Edelläkävijöiden, ihmisyyden Mestarien, muodostama Valkoinen Veljeskunta on ohjannut ihmiskuntaamme kautta aikojen kohti ihmisyyttä. Heidän tuellaan 1875 aloitetun teosofisen liikkeen tavoitteena on ollut alusta alkaen saada kootuksi yhteen ryhmä ihmisiä, totuudenetsijöitä, jotka eläisivät väkivaltaisen maailman keskellä sotimatta, riitelemättä, taistelematta. Tällainen ryhmä olisi kuin keidas erämaassa tai rauhan maja, jossa olisi mahdollisuus keskittyä totuuden ja Jumalan etsintään ja joka vaikuttaisi tyynnyttävästi koko ihmiskuntaan.
Teosofisen liikkeen historiaa valaistessaan Pekka Ervast toteaa, että vaikka sanoma ihmisiä ja kansoja velvoittavasta, keskinäisestä veljeydestä herätti alussa suurta ihmettelyä ja hämmästystä, niin pian ihmisten mielet kuitenkin kääntyivät takaisin jokapäiväisiin asioihin, elämän tosiseikkoihin. Samassa yhteydessä hän antaa sitten neuvon, miten välttyä henkisen elämän vähättelyltä ja siitä luopumisesta. Hän sanoo: ”Ihmisten tehtävä olisi katsoa tosiseikkojen yli totuuteen, periaatteisiin.” Mitä nämä henkisen pyrkimyksemme vaarantavat tosiseikat sitten ovat? Ne ovat todellakin tosiseikkoja, meidän ihmisten erilaisuudesta johtuvia. Joku on mielestämme laiska, toinen liian toimelias, kolmas on loukannut meitä jne. Mutta totuus kohoaa kaikkien näiden tosiseikkojen yläpuolelle.
J. R. Hannula vaali eri puolilla Suomea syntyneitä työryhmiä. Koska fyysiselle tasolle valautunut uusi luonnonvoima pyrkii purkautumaan ryhmien kautta, niin työryhmissä on mahdollisuus ymmärtää henkisten opettajiemme kulloinkin esille otettuja opetuksia syvemmin kuin yksin niihin pureutuen. Samalla ryhmä kouluttautuu ihmisyyden Mestareiden työn tukijaksi ja auttajaksi. Jatkuva säännöllinen syventyminen ryhmissä, miten kulloinkin esillä olevat elämänpulmat parhaiten ratkaistaisiin henkisiin opetuksiin tukeutuen, tuottaa vähitellen satoa. Omaksumamme uusi elämänymmärrys ei jääkään enää pelkästään järjellisesti ymmärretyksi, vaan pyrkii myös toteutumaan kauttamme käytännössä. Vähitellen täytymme sillä niin, että se elää meissä myös unimaailmassa ja sen takana tai sisässä olevassa salatajunnassa.
Jos ja kun tällainen oikeata olemista opetteleva ja sitä jo jonkin verran oppinut ihmisryhmä syntyy, on samalla rakentunut perusta seuraavalle teosofisen liikkeen tavoitteelle. Väinö Lehtonen on kosketellut aihetta artikkelissaan Teosofisen liikkeen tarkoitus. (Vaeltajan viesti III, s. 83.) Hän viittaa H. P. Blavatskyn sanoihin, että vasta sitten kun ydin on muodostunut, voivat syntyä ne lisämuodostelmat, jotka hänen takanaan olevilla Mestareilla oli silloin mielessään. Mitä nämä lisämuodostelmat ovat, sitä H. P. Blavatsky ei paljasta, mutta siirtyy puhumaan vanhoista Lännessä vaikuttaneista mysteerioista. Sellaisista hän mainitsee muutamia nimeltä: Eleusis, Memfis, Antium, Delfi ja Kresa. Hän lisää vielä, että niille valmistetaan nykyään seuraajia.
Väinö Lehtonen kirjoittaa: ”Pekka Ervast ja J. R: Hannula avasivat näkyviin teosofisen liikkeen selvän ja kirkkaan tavoitteen: Kristuksen Valkoisen Veljeskunnan ihanteitten toteuttamisen maan päällä. Se on tavoitteena. Toteutuakseen se edellyttää ihmisiä, joissa taivasten valtakunta toteutuu sisäisesti. Tie siihen on avattu, se tie on Kristuksen Vuorisaarna.” Elämä odottaa siis ihmisryhmää, joka ei työskentele inhimillisen palkinnon eikä maallisen tunnustuksen toivossa ja jossa sisäinen Kristus saa puhua ja opastaa eläessämme karun arkipäivän elämää.

Annikki Kumpulainen
annikki_kumpulainen_at_kolumbus_fi