Helsingin kristosofit

J.R.Hannula
Uuden Patmoksen toisessa saaressa

On selvää, että tässäkin on taas kaksipuolinen voimavirtaus. Pohjimmiltaan ne ovat kaikkialla vaikuttavat karma ja dharma. Virran kaksipuolisuus on siinä, että meidän on yhdeltä puolen lunastettava menneissäkin elämissämme tekemiemme erehdysten karmalliset seuraukset, ja toiselta puolen meidän on toteutettava dharmaamme, ihannettamme, ihmisyytemme velvoitusta.

Karman suhteen voimme ajatella näin: Kun edellisessä psykologisessa saaressa oli valittava työ ja toimintatapa, eikä selvää tietoa velvollisuudesta eli dharmasta ollut, tai ehkei siihen edes oikein pyrittykään, niin tästä johtui, että työ, elämäntehtävä, tuli valituksi ajattelemattomasti, maailman yleiseen tapaan, itsekkäästi. Samoin saattoi sitten tapahtua pitkin matkaa, itse tehtävän käytännöllisessä suorittamisessa. Seurauksena tästä ilmenevät karmalliset vaikeudet, mm. sairaudet. Niinpä P.E. sanookin, että itsekkyys on syvin sairaus. Erilaiset karmalliset sairaudet johtuvat itsekkyyden erilaisista ilmenemistavoista; niinkuin P.E. esittää kirjassaan ”Karma ja sairaudet”.

Nyt on huomattava, että ihmiskunta kamppailee sairauksien voittamiseksi. Perustetaan yhä uusia, pieniä ja suuria, jopa valtavan suuria sairaaloita. Niissä toimii materialistis-tieteellisesti koulutettu lääkärikunta. Sitten on luontaishoitoa, vesihoitoa, kätten päälle panemista jne. Ja luonnollista on, että ihminen etsii sairaudessaan apua sieltä mistä saa, tai mistä luulee saavansa.

Luonnollisesti lääketiede etsii myös taudin syytä, ja on siinä etsimisessään löytänyt mm. moninaisia basilleja, bakteereja, viruksia ja mitä kaikkea. Siten on voitu paljonkin, tai ainakin jonkun verran, auttaa ihmisiä.

Mutta sitten tulee syvempi tieto ja sanoo, että karmallisten sairauksien alkuperäinen syy ei ole bakteereissa. Bakteerit ovat vain karmallisen taudin alkuperäisen syyn käytännöllisiä toimeenpanijoita. Niinkuin juuri kuulimme, karmallisten sairauksien syvin syy on itsekkyys. Itsekkyys on syvin sairaus. Pulma on siis tässä: vaikka sairauksia yritetään parantaa, niin itsekkyys aiheuttaa yhä uusia karmallisia sairauksia.

Toteamus on näinollen tämä: jos todella tahdotaan päästä sairauksista, niin on päästävä itsekkyydestä.

Tästä herää kysymys: tehdäänkö sivistyksessämme itsekkyyden voittamiseksi edes yhtä suuria ponnistuksia kuin sairauksien voittamiseksi?

Tuskin. Ja miksi ei? Syy on hiukan nöyryyttävä. Sillä syy on siinä, että sivistyksessämme ei edes tiedetä, mitä itsekkyys on. Tämä taas johtuu siitä – niinkuin H.P.Blavatsky aikanaan sanoi – että sivistyksemme on onnistunut tekemään itsekkyydestä moraalin.

Tämä saattaa kuulostaa oudolta. Mutta lähempi tarkkailu osoittaa, että asia niin on. Näemme heti, että kirkko on sommitellut ns. kristillisen siveysopin, ja se on sommiteltu sopusointuun ihmisen itsekkyyden kanssa. Kirkko ei ottanut oman Mestarinsa Jeesus Kristuksen esittämää siveysoppia ojennusnuorakseen. Ja miksi ei? Selvästi siksi, että Jeesuksen esittämä siveysoppi loukkasi ihmisten itsekkyyttä. Siksi kirkko johtajineen keksi viisaan, ovelan keinon: he päättivät nimittää itseään edelleen kristityiksi, mutta laativat sellaisen siveysopin, joka oli sopusoinnussa ihmisen itsekkyyden kanssa. Ja julkean häikäilemättömästi he nimittivät tätä näin laatimaansa siveysoppia kristilliseksi siveysopiksi.

Mutta elämä, tai elämän Laki, ei anna itseään pilkata, niinkuin jossain sanotaan. Ja siksi sivistyksemme saa kamppailla mm. yhä paisuvien ja vaikeammiksi käyneitten sairauksien kanssa.

Puhe itsekkyydestä johtaa meidät käsitteihin: rakkaus ja itserakkaus. Voitaneen sanoa, että rakkauttahan se on itserakkauskin. Niinpä Emanuel Swedenborg, kuvaillessaan kuolemantakaisia helvettejä huomauttaa, että ihmiset sielläkin rakastavat, mutta he rakastavat itseään yli kaiken. Se joka eniten jaksaa rakastaa itseään, häntä toiset pelon vallassa tottelevat ja palvovat. Siten helvetissäkin vallitsee jonkunlainen pelon ja kauhun sanelema ja ylläpitämä järjestys.

Mutta sitten eräs salatieteen sanelema toteamus: kuolemantakaiset helvetit ovat heijastumia ihmisten maanpäällisestä elämästä. Niinpä huomaamme, että sivistyksemme erilaisten yhtymien johto täällä maan päällä on asettanut itsensä merkilliseen, suorastaan epäjumalan asemaan. He vaativat seurojensa, kirkkojensa ja valtioittensa jäseniltä kuuliaisuutta ja tottelevaisuutta itseään kohtaan, vaikka he itse eivät ole asettuneet – kukaties eivät aijokaan asettua – kuuliaisuuden ja tottelevaisuuden asemaan suhteessaan Jumalaan, elämän Lakiin, Mestarin esittämään käytännölliseen siveysoppiin. Ja siksipä elämä tässä uudistuneen Patmoksen toisessa saaressa käy yhä tuskallisemmaksi, yhä myrkytetymmäksi.

Missä näinollen on pelastus? Pelastus alkaa jokaisesta ihmisestä itsestään. Pelastus on yksilön oikeassa asennoitumisessa. Hänen on osattava eroittaa toisistaan rakkaus ja itserakkaus, moraali ja itsekkyys. Vieläpä meidän on osattava eroittaa toisistaan karma ja dharma. Karmalliset sairaudet ja muut vaikeudet on tunnustettava omien erehdystemme seurauksiksi. Niistä on etsittävä tietä eteenpäin dharman kautta, so. inhimillis-jumalallisen ihanteemme, velvoituksemme seuraamisen ja täyttämisen kautta. On opittava rakastamaan sillä rakkaudella jolla Mestari, Kristus, Isä rakastaa. Kun siten rakastamme, silloin seuraamme Vuorisaarnan Mestarin johtoa, hänen esittämäänsä käytännöllistä siveysoppia. Siten voitamme itsekkyyden, sairauksien syvimmän syyn.

J.R.Hannula: A ja O ensimmäinen ja viimeinen. Ip. s.63-66

Korkeamman minän kosintaretki ja henkinen työ Kalevalan mukaan.

Fyysisestä ruumiista on sanottu, että se on vanhin ja viisain ihmisen käyttövälineistä. Saksalaisella filosofilla Nietschellä lieenee ollut jonkinlainen aavistus tästä seikasta, kun hän totesi, että ihmisen tulisi oppia kuuntelemaan ruumiinsa ääntä. Fyysinen ruumis on päivätajuisen minämme kannalta eräänlainen koneisto ja se on kauimpana päivätajuisen minuutemme kannalta, ajatellen ihmisen eri käyttövälineitä. Fyysisessä ruumiissa on tahdosta riippumattomia osa-alueita, kuten hermosto, verenkierto, osin hengitys ja sitten tahdonalaisia toimintoja eli ihmisen tulee esim. itse päättää, mihin suuntaan hän lähtee kävelyretkellään kulkemaan. Ruumis ei itsekseen lähde kävelyretkelle mentäessä keskikaupungin vilinään, jos ihminen päättää lähteä metsäpolkua kiertämään. Aistit ihmisessä toimivat automaattisesti. Ne rekisteröivät kaikkea ympärillämme ja sisässämme tapahtuvaa, ja ihmisen on mahdollista valikoida minkälaisia näkö-, kuulo-, ym. aistimuksia hän ottaa vastaan niitä tarkastellakseen. Ihminen myöskin itse valikoi päivätajunnassaan, minkälaista kirjallisuutta hän lukee, mitä hän panee suuhunsa ja mitä hän päästää suustaan ulos jne. Meillä on jonkinlainen – ehkä rajoitettu mahdollisuus valita elämäntehtävämme. Me ajattelemme, tunnemme ja toimimme tässä fyysisessä ruumiissamme ja sen välityksellä. Ja sitten sanotaan, että fyysisen ruumiimme tulisi olla Pyhän Hengen temppeli. Temppeli ei ole markkinapaikka eikä ryövärien luola, vaan siellä kuuluu Jumalan ääni, joka puhuu hiljaisuudessa. Ja kun Jumalan ääni puhuu sielussamme ja hengessämme, jonka asuntona fyysinen ruumiimme on, täytymme rauhalla ja rakkaudella ja se herättää meissä tahdon auttaa ja palvella toisia ihmisiä. Näemme, että Jumala on kaikkialla ja tahtoisimme, että niin kuin itse saimme kokea rauhaa ja rakkautta sitä voisivat kokea toisetkin ihmiset, jotka kaikki ovat meidän veljiämme riippumatta mistään ihmisiä ulkonaisesti toisistaan eroittavasta seikasta.

Kalevalan runoissa sekä Lemminkäisen että Ilmarisen ansiotöiden suorittaminen tähtäsi siihen, että ihmisen alempi ja ylempi minuus yhtyvät ja vietetään häät Pohjolassa. Ja tällöinhän, kun kosiomies saa Pohjan neidon omakseen ja toimitetaan vihkimys, tulee mahdolliseksi korkeamman minän avulla tapahtuva henkinen työ.

Kalevala edustaa ns. Vanhan liiton aikuista pyhää kirjaa ja tämähän näyttäytyy esim. Joukahaisepisodissa, kun Joukahainen lähtee ”kera Väinön voittelolle”, kuultuaan Kalevalan kankahilla, Väinölän ahoilla vaikuttavasta kuulusta Tietäjästä. Joukahainen ja Väinämöinen karauttavat rekensä yhteen ja alkaa kilpalaulanta. Jos Väinämöisen ja Joukahaisen välisen kilpalaulannan ottaa kirjaimellisesti realistisena kertomuksena on todettava, että Joukahaisessa on tyhmää ylpeyttä ja uhmakkuutta ja hän ryhtyy valehtelemaankin, kun tulee puheeksi ”asiat ainoiset” eli filosofisemmat ja uskonnollisemmat kysymykset. Toisaalta on todettava, että Väinämöinen – kylläkin suuri Tietäjä – käyttää arveluttavalla tavalla okkultisia voimia laulaessaan Joukahaisen suohon suolivöistä. Kuvaus lienee Atlantilaista perua, sillä jos runoa todellakin tarkastellaan realistisena kertomuksena, näyttäisi siltä, että Väinänmöinen ei ollut tuolloisessa ruumistuksessaan vielä sulattanut aseettomuuden ja pahan vastustamattomuuden moraalista perustaa henkisessä elämässä kohdatessaan Joukahaisen. Ja myöhemmissä Kalevalan runoissa sitten kerrotaankin Joukahaisen kostosta. Joukahainen ampuu Väinämöiseltä hevosen, niin että tämä ajelehtii pimeään Pohjolaan, jossa Väinämöinen lupaa lähettää Ilmarisen takomaan Sampoa Pohjan akalle vastapalvelukseksi, kun tämä auttoi Väinämöisen paluumatkalle Pohjolasta. Viha ei siis lopu vihalla, mutta tuossa inkarnaatiossaan Väinämöinen ei ollut tätä henkisen elämän peruskysymystä vielä ratkaissut.

Avaimia on sitten muitakin. Mainitaan, että avaimia, joilla pyhiä kirjoituksia voidaan avata on pääasiassa seitsemän ja, että jokaista avainta on vielä mahdollista kiertää seitsemän kertaa. Niinpä kun tarkastellaan Joukahaisen ja Väinämöisen kilpalaulantaa, voidaan ymmärtää, että heräävä totuudenetsijä Joukahainen kohtaa Elämän Majesteetin, jota Väinämöinen symbolisoi ja Elämä alkaa puhua Joukahaiselle, Joukahaisen karma alkaa purkautua niin, että hän viimein lupaa parhaimman osan itsestään, Aino-siskonsa Elämälle, Jumalalle, Väinämöiselle.

Mutta Aino ei halua mennä vanhalle miehelle. Henkinen elämä vaikuttaa ikävältä ja kolkolta, vaikka äiti-emo neuvookin Ainoa niin tekemään, sillä henkinen elämä kuitenkin vapahtaa ihmisen materialismin pyörteistä ja tuo helpotusta aineellisuuden taakan eli ristin kantamiseen. Mutta Aino vastaa Väinämöisen kosintaan: En sinulle, enkä muille!

Tämä Kalevalan kertomus osoitta, että oppilaan ja opettajan välinen suhde on nyt uudella ajalla Jeesus Kristuksen esiintymisen jälkeen toisessa merkityksessä kuin Vanhassa liitossa. Niinpä, vaikka Joukahaisessa on ylpeää uhmakkuutta, on hänessä paljon hyvääkin. Joukahaisen tietoa voisi luonnehtia ihmisviisaudeksi, eikä se välttämättä ole ristiriidassa jumalviisauden ja kristusviisauden kanssa Pekka Ervastin mukaan. Me ihmiset olemme siinä asemassa tässä elämänkoulussa, että olosuhteiden pakosta joudumme tekemään työtä ulkoisessakin luonnossa tullaksemme toimeen ja tätä toimeen tulemista silmällä pitäen tarvitsemme asian mukaista koulutusta ja kasvatusta, joka saattaa kylläkin vaikuttaa jonkinlaiselta alkeiskoulutukselta henkisestä näkökulmasta asioita tarkaslteltaessa. Sitten on kuitenkin puhuttu myös itsetietoisuuden saavuttamisesta fyysisellä tasolla eräänä henkisen elämän tärkeänä etappina.

Joukahaisen sisaressa Ainossa orastaa uuden ajan itsenäistyvän ihmistyypin piirteet. Aino hukuttautuu, sillä häntä on loukattu. Hänen tunteitaan ei ole ymmärretty. Väinämöinen menettelee sangen kömpelösti suhteessaan Ainoon. Kalevalan kuvauksen mukaan Aino muuttuu kalaksi ja Väinämöinen lähtee ongella pyytämään Ainoa vedestä.
Siitä vanha Väinämöinen
Oli ongella olija,
Käeksellä kääntelijä,
Nenässä utuisen niemen,
Päässä saaren terhenisen.

Ja kala ottaa onkeen. Paljastuu, että se on Joukahaisen sisar, Aino. Seuraa pieni keskustelu. Kala kertoo olevansa Aino ja kalaksi muuttunut Aino karkaa jälleen veteen. – Tässä lienee tiettyä symboliikkaa, sillä kalathan elävät vedessä. Vesi taas kuvaa tunnetta. Väinämöinen huomaa kömpelyytensä ja itse tuon sanoiksi virkki:
Ohoh hullu hulluuttani,
Mieleltä väheyttäni.

Tämän jälkeen Kalevala ryhtyy kertomaan – tähän episodiin liittyen – kuinka Marjatta, korea kuopus, joutuu paimeneen, syö kummanlaisen marjan, josta hänelle syntyy poika. Kun sitten tuodaan pappi lasta ristimään, kysyy pappi, että kuka saataisiin isättömän pojan tuomariksi. Tällöin Väinämöinen saapuu paikalle ja tuomitsee pojan suolle vietäväksi ja puulla päähän lyötäväksi. Puolikuinen poika puhkeaa kuitenkin puhumaan ja sanoo Väinämöisestä:
Eipä syistä suuremmista,
Töistä tuhmemmistakana
Itseäsi suolle viety
Eikä puulla päähän lyöty.

Väinämöinen suuttuu ja häpeää ja laatii itselleen laulamalla veneen huomatessaan, että jotain uutta on tullut, uuden ajan itsenäistyvän ihmistyypin oireet ovat alkaneet ihmisissä jo orastaa. Kuitenkin Väinämöinen laulaa lähtiessään:
Taas minua tarvitahan,
Katsotahan kaivatahan.
Uuen Sammon saattajaksi,
Uuen soiton suorijaksi.
Uuen kuun kulettajaksi,
Uuen päivän päästäjäksi,
Kun ei kuuta, aurinkoa
Eikä ilmaista iloa.

Kuten sanottu: uudessa, Jeesus Kristuksessa alkaneessa henkisen elämän liitossa ei Mestari enää ole Jumalan sotatorvi, ei komentaja, ei käskijä, vaan hän on auttaja, vanhempi veli ja ystävä, joka opastaa ja ohjaa oppilasta sen saman Jumalan yhteyteen, joka on hänet itsensäkin vapahtanut ja pelastanut. Ja nyt Pekka Ervastin henkisen saavutuksen jälkeen on Kristus vielä tullut lähemmäksi päivätietoista minuttamme kuin oma korkeampi minämme. Kristus on tuonut esille uuden elämänlain, joka on rauha ja rakkaus, anteeksiantamus. Ei enää viha, ei sota, ei väkivalta, ei kosto eikä raudanluja oikeus.

Ilmarinen ja Lemminkäinen ovat itsetietoisia totuudenetsijöitä ja heidät määrätään Kalevalan esityksessä suorittamaan ansiotyöt, joka on edellytys alemman ja ylemmän minän yhtymiselle. Ilmarinen onnistuu ja hänet vihitään, mutta Lemminkäisen kohtaloksi koituu ”märkähattu karjanpaimen” eli ylpeys, vallanhimo ja väärä omanarvontunto. Lemminkäisvoimat yhdistetään Kristukseen. Jeesus Kristus taas toi Kristuksen maapalloon Poika-ominaisuudessa. On yllättävää havaita, että Jeesuksenkin kohtaloksi koitui ”märkähattu karjanpaimen.” Tämä näyttäytyi siten, että vallanhaluinen, ylpeä ja omanarvontuntoinen juutalainen papisto teloitutti Jeesuksen. Jeesus luonnollisesti itsessään jo kaiken voittanut. Olihan hän vanha Saturnus-vihitty, joka nyt otti Kristuksen vastaan päivätajunnassaan Palestiinalaisessa ruumistuksessaan. Tämä oli kosminen tapahtuma ja voitettavaksi astui ihmiskunnan kollektiivinen ”märkähattu”-ominaisuus. Mutta Jeesus kaivoi Sammon eli Auringon esille yhdeksän lukon takoa eli yhdeksän planeettavihkimyksen takaa ja selviytyi voittajana Golgatan Kivi-eli Öljymäellä, vaikka tulikin teloitetuksi. Kalevala puolestaan kertoo, kuinka Lemminkäinen ottaa Sammon Pohjolan Kivimäestä yheksän lukon takoa Väinämöisen kehoitettua Lemminkäistä:
Oi, sie lieto Lemmin poika,
Ylimmäinen ystäväni,
Mene Sampo ottamahan,
Kirjokansi kiskomahan.

Kalevalan esityksessä Sampo pirstoutuu Pohjolan väen lähdettyä takaa-ajoon, kun Sammosta syntyy taistelu. Jeesus puolestaan joutui valekuolleeseen tilaan ja heräsi tajuiseen tilaan ystävien häntä autettua. Jeesuksen onnistui rakentaa itselleen kuolematon Sampo-eli Aurinkoruumis. Jeesuksen voitto oli siinä, että hän osasi antaa anteeksi kriittisimmälläkin hetkellä. Tämä Jeesuksen saavutus avasi mahdollisuuden sille, että karma ei enää tuhoa ihmistä hänen henkisissä pyrkimyksissään, kuten Vanhassa liitossa ja vielä Jeesuksen jälkeenkin oli asian laita, jos ihminen vain pysyy uskollisena vuorisaarnassa esitetylle ihmisyyden moraalille.

Korkeamman ja alemman minän yhtyminen on tärkeä tekijä ihmisen henkisessä kehityksessä, sillä tämän kokemuksen jälkeen ihminen ei voi enää erehtyä moraalisesti elämäntyönsä perusteista. Kaukana kuitenkin siitä, että ihminen olisi kaiken täydellisyyden saavuttanut. Niinpä H.P.Blavatsky sanoi aikanaan maanmiehestään Leo Tolstoista, että hän on suorittanut alemman ja ylemmän minän yhdyttämistyön seuraamalla vuorisaarnaaja, että Tolstoi on milteipä kaikkitietävä, vaikka hän ei elämäntyössään kosketellutkaan teosofista filosofiaa ja metafysiikkaa. Tämä osa-alue ei ehkä kuulunut hänen tehtäväänsä. Hän oli oikealla tiellä moraalisesti, mikä on uskonnossa tärkeämpi seikka ja Tolstoi osaa arvatenkin kehittyvänä minuutena omaamaltaan eettiseltä pohjalta tulevissa jälleensyntymissään selvitellä metafyysiset kysymykset ns. talonpoikaisjärjellä ymmärrettävästi.

Samalla tavalla totesi J.R.Hannula kuvatessaan 3.1.1913 kokemaansa Damaskon tapahtumaa, henkistä uudestisyntymistään, että tuossa kokemuksessa hänen alempi ja ylempi minuutensa yhtyivät ja hänelle avautui tietämisen mahdollisuus. J.R.H. alkoi ymmärtää pyhiä kirjoja sisästä päin ja tällä tavoin hänen kokemuksensa teki hänelle mahdolliseksi teosofisen työn, niin että hän saattoi selvitellä henkisiä kysymyksiä omakohtaisen tiedon perustalta.

Tällainen kokemus, suuri henkinen saavutus, näyttäytyy yhdeksi etapiksi vihkimysten tiellä, sillä J.R.Hannula on kertonut, että hän joutui kokemuksensa jälkeen selvittelemään esim. edellisiin jälleensyntymiinsä sisältyviä asioita nykyiselle tajunnalleen ja jo teosofisena työntekijänä ollen, saattoi unielämässään kohdata asioita, j oihin joutui ja, jotka oli nyt elämässään ratkaissut, mutta jotka tulivat kuitenkin esille jostain tajunnan kerrostumista uudessa, ehkä syvemmässä merkityksessä ratkaistaviksi. Tässä kohdin on syytä muistaa, että tuollaista Damaskos-kokemusta edeltää puhdistuksen tien kulkeminen ja pahan vastustamattomuuden moraalisen perustan sekä teoreettinen että käytännöllinen sulattaminen. Tuollainen kokemus siis mahdollistaa henkisen työn tekemisen ja myöskin se mahdollistaa okkultisen tutkimuksen, mutta ihminen ei siis suinkaan ole kokemuksen läpi käytyäkään vielä kaikkea täydellisyyttä saavuttanut, eikä ole siinä merkityksessä valmis. Tämä sama seikkahan sisältyy Jeesus Kristuksen ja Pekka Ervastin henkisiin autobiografioihin, vaikka heidän kokemuksistaan käytetäänkin nimitystä Jordankaste-kokemus, joka on Damaskos-kokemusta syvempi, aurinkokunnan ulkopuolelle ulottuva ja sieltä, aina keskusaurinko Siriuksesta ja sen takaisista voimista tuleva kokemus, joka tuo uutta henkistä voimaa koko aurinkokuntaan ja maapalloon, kun Damaskos-kokemus taas järjestää tuota henkistä voimaa sekä maapallossa että aurinkokunnassa.

Kyösti Niiranen