Kristosofi-lehti toukokuu 2007:Toimittajalta

Julkaistu: 22.04.2007 | Kirjoittanut: Heikki

Evankeliumeja tutkiessamme löydämme sieltä kohdan, jossa Jeesus puhuu taivasten valta­kunnan lähestymisestä. Hän puhuu rakkauden valtakunnasta ja pyytää meitä astumaan siihen. Millä tavalla rakkauden valtakuntaan eli henkiseen elämään astuminen tapahtuu, sitä Jeesus selventää vertauksella. ”Sillä niinkuin ihminen matkusti kauaksi pois ja kutsui palvelijansa ja antoi heille tavaransa: Ja niin yhdel­le antoi viisi leivikää, toiselle kaksi ja kolmannelle yhden: jokaiselle varansa jälkeen: ja meni matkaansa; niin meni se, joka viisi leiviskää oli ottanut, teki niillä kauppaa ja voitti toiset viisi leiviskää. Niin myös se, joka kaksi oli ottanut, voitti myös toiset kaksi. Mutta joka yhden oli ottanut, hän meni pois ja kaivoi maahan ja kätki herransa rahan.” Herran palattua pitkän ajan perästä palvelijat esittivät, miten olivat leiviskänsä käyttäneet. Kahdelle ensimmäiselle herra sanoi: sinä hyvä ja uskollinen palvelija: vähän päällä sinä olit uskolli­nen, minä panen sinut paljon päälle: mene sinun herrasi iloon. Sen sijaan kolmennelta otettiin hänen ainoa leiviskänsä pois ja annettiin sille, jolla oli kymmenen. Lisäksi kolmas palvelija heitettiin ulkonaiseen pimeyteen. (Pekka Ervast, Jeesuksen salakoulu, s. 66–68.)
Kun ihminen astuu taivasten valtakuntaan, hänen pitää nöyrtyä Isän Jumalan edessä ja kysyä: Millä tavalla minä voin tehdä työtä Sinun valtakuntasi puolesta? Pekka Ervast valaisee vertauskuvaan sisältyvää opetusta: ”Hänen täytyy riisuutua paljaaksi ja sanoa: ’katso, kuinka olen mitätön ja pieni – mitä minä voin tehdä, mihin minä kelpaan?’ Ja silloin Isän ääni sanoo hänelle: ’se ja se leiviskä on sinun, sitä käytä valtakunnan palveluk­seen. Älä katso toisen työtä, älä ajattele, että tahtoisit tehdä ihmeitä. Älä anna oman mieli­kuvituksesi lentää yläilmoihin itsekkyyden, turhuuden ja itserakkauden siivillä. Se on harhaa kaikki, ja tässä kysytään ainoastaan todellisuutta ja totuutta. Juuri sitä, mihin ky­kenet, juuri sitä sinä tee, mutta tee sitä valtakunnan nimessä ja sen edistämiseksi. Ja sinun pitää olla niin innokas tässä tekemisessä, ettet tunne itseäsi orjaksi tai palvelijaksi vaan että todella tunnet itsesi pojaksi, todella tunnet itsesi Minun, Isäsi ja Jumalasi pojaksi.'” (Mts. 69–70.)
Evankeliumissa ainoan talenttinsa kätkeneen palvelijan kohtalo oli surullinen.
Mielikuvituksen maailma, astraali- ja mentaalielämän suuri meri, vetää sielun takaisin aineeseen, kuolemaan ja syntymään uudestaan. Näin käy ihmisen, kun hän tahtoo elää mieli­kuvissaan. Evankeliumin kelvoton palvelija heitettiin ulkonaiseen pi­meyteen, jossa on itku ja hammasten kiristys. Ulkonainen pimeys on jokapäiväinen elämänymmärrys. Se on kuin itkua ja hammasten kiristystä, verrattuna taivasten valtakun­nan elämänymmärrykseen.
Valitettavasti me ihmiset elämme vielä tässä ulkonaisessa pimeydessä emmekä tahdo luopua itsekkäästä persoonallisesta elämästä, vaan viihdymme siinä, sillä emme yleensä vielä aavista, että suuri onni ja ilo ja autuus kutsuvat meitä joka hetki.
Evankeliumin yhden leiviskän saanut palvelija joutui valintatilanteeseen. Hänelle tarjoutui tilaisuus astua henkiselle tielle. Samanlainen koe saattaa toistua oman aikamme totuu­denetsijän elämässä. Totuuden kaipuu hänen sisimmässään kehottaa häntä esimerkiksi tutkimustyöhön, etsimään vastausta määrättyyn pulmaan, kirjoittamaan esille pulpahtaneesta aiheesta tai jatka­maan esitelmän valmistelua, mutta tällöinpä mikä tahansa arkinen puuha, ajanviete tai harrastus viehättää enemmän ja henkisiin asioihin syventyminen näyttää niihin verrattuna ”puisevalta”.
Voimme myös myöntää, ettei evankeliumin vertauksessa ainoastaan yhden leiviskän saaneen palvelijan mielentila ole meille aivan käsittämätön. Todettuamme, ettemme ole talenteiltamme ”loistavia tähtiä”, vaan kykymme ja taitomme ovat sangen vaatimattomat, voi tämä rehellisen itsetutkistelun tulos johtaa väärään johtopäätökseen. Voimme ajatella: En omaa erikoislahjoja, en ole etevä. Näin ollen henkisen työn edistäminen kuuluu toisille, eteville ja lahjakkaille.
Kaikkien meidän tulisi kuitenkin kokea olevamme taivasten valtakunnassa hallitse­van Isän perillisiä. Sitähän me nykyajan kristosofit todellisuudessa olemmekin. Meillä on käytet­tävänämme valtavat henkiset rikkaudet, kirjat. Niistä voimme ammentaa mielin määrin. Olemme saaneet tietää uudesta voimavuodatuksesta ja sen muuttumisesta uudeksi luonnon­voimaksi. Tämä voima tukee kaikkia henkisiä pyrkimyksiä, vaikka ne olisivat meidän mieles­tämme miten vaatimattomia tahansa.
Jumalan luoma ajatuskuva ihmistäydellisyydestä on ilmaistu lyhyesti ja keskitetysti Vuorisaarnassa. Pekka Ervast on kiteyttänyt Vuorisaarnan moraalin selkeiksi ja ytimekkäiksi ohjeiksi. Elämä odottaa, että avaudumme vastaanot­tamaan näissä käskyissä ilmaistun ihmisyys­ihanteen. Kun niin teemme, silloin ymmärrämme, että meidän ei tarvitse suuttua, ei helliä epäpuhtaita ja itsekkäi­tä ajatuksia, ei vannoa eikä käyttää väärin puhetaitoamme, ei vastustaa pahaa, ei taistella, ei sotia. Sen sijaan meillä on mahdollisuus eläytyä hyvyyteen, puhtauteen, totuuteen, rauhaan ja rakkauteen.

Annikki Kumpulainen
annikki_kumpulainen_at_kolumbus_fi

Kategoriat: Ajankohtaista, Kirjoituksia | Kommentit pois päältä artikkelissa Kristosofi-lehti toukokuu 2007:Toimittajalta

Kristosofi-lehti huhtikuu 2007: Toimittajalta

Julkaistu: 23.03.2007 | Kirjoittanut: Heikki

Ihmisten kuolemanjälkeisen elämän kiertokulusta meillä on selkeä kaava, kuolinprosessiin sisältyvän viimeisen tuomion aikana vainaja käy lävitse koko maisen elämänsä alkaen kuolinhetkestä jatkuen kohti lapsuutta ja syntymäänsä maiselle tasolle. Tämän katselmuksen hän suorittaa yhtyneenä korkeamman minänsä valoon, joten hän osaa jakaa ajatuksensa, tunteensa ja tekonsa kahteen ryhmään: vasemmalle ja oikealle eli hyljättäviin ja hyväksyttäviin. Sitten seuraavat puhdistustilat. Niiden aikana hän kuoriutuu ensin kaikesta vasemmalle siirtämästään. Vapauduttuaan kaikesta elämänvastaisuudesta hän astuu persoonallisiin taivastiloihin kertaamaan maanpäällisen vaelluksensa onnenhetkiä. Käytyään lävitse aina uudelleen ja uudelleen kaikki kokemansa maisen harmonian ja sopusoinnun tilat vainaja yhtyy omaan korkeampaan minäänsä ja saa aloittaa valmistautumisen uutta jälleensyntymää varten.
Tämä on yleinen kaava. Mutta kuten me maisessa käyttövälineissämme elävät ihmiset olemme erilaisia tavoiltamme, taipumuksiltamme, kohtaloiltamme, tavoitteiltamme, niin poikkeavat myös kuolemanjälkeiset vaiheemme paljon toisistaan. Lisäksi tulee muistaa, että itse kuolemanjälkeisen elämän olosuhteet ovat aikojen kuluessa suuresti muuttuneet. Pitkän pitkinä aikaisimpina aikoina vainajien elinympäristöt olivat tietäjien mukaan kovin karut ja kolkot, mutta uuden liiton alkajan Jeesus Nasaretilaisen ja hänen seuraajiensa henkisten ponnistusten myötä kuolemanjälkeiseen elämään tuli uutta. Vainajia ryhdyttiin auttamaan perustamalla kouluja, joissa selostettiin ihmiselämän kuolemanjälkeisen kiertokulun eri vaiheita. Opettajina toimivat henkisellä tiellä mestariuden eri asteita saavuttaneet yksilöt ja heidän apunaan sellaiset totuudenetsijät, jotka olivat tutkineet näitä asioita maisen elämänsä aikana.
Oman aikamme merkittävänä uutuutena mainittakoon, että sellaiset sielut, jotka ovat jo aiemmassa elämässään etsineet totuutta ja Jumalaa, saavat erikoista opastusta. Heidän tajuntaansa painetaan uuden jälleensyntymän kynnyksellä henkisen pyrkimyksen ja ihanteen toteuttamisen etusijalle asettamista.
Muinaisista ajoista lähtien ihmisillä on ollut tietoa kuolemanjälkeisistä puhdistustiloista ja niiden aiheuttamista kärsimyksistä. Välttääkseen näihin kiirastuli- ja helvettitiloihin joutumista tai ainakin pitkittääkseen aikaa ennen niitä balsamoitiin Egyptissä muinoin vainajia. Tämän toimenpiteen vuoksi vainajat saattoivat jäädä kalman tilaan. He olivat tällöin tietoisia fyysisen maailman tapahtumista ja elämästä, mutta eivät voineet osallistua siihen muutoin kuin kummittelemalla. Balsamoinnin karmallisena seurauksena ihmisen eetteriruumis irtoaa opettajiemme mukaan helposti osittain fyysisestä käyttövälineestä, ts. ihmisellä on taipumus mediumistisuuteen.
Vielä voimme todeta, että päivätajuisen ja kuolemanjälkeisen elämän välillä oleva muuri on meidän aikanamme paljon ohuempi kuin aiemmin. Näin ollen vainajien maailman tuskatilat ja heidän inspiraationsa läpäisevät entistä helpommin näitä kahta maailmaa erottavan muurin. Mutta meidän ei tarvitse alistua palvelemaan vainajien itsekkäitä toiveita tai himoja, sillä voimme aina turvautua Vuorisaarnan moraaliin ja siten auttaa myös vainajia.

Annikki Kumpulainen
annikki_kumpulainen_at_kolumbus_fi

Kategoriat: Ajankohtaista, Kirjoituksia | Kommentit pois päältä artikkelissa Kristosofi-lehti huhtikuu 2007: Toimittajalta

Kristosofia Jyväskylässä

Julkaistu: 04.03.2007 | Kirjoittanut: Heikki

Yleisöesitelmiä 23. – 28.6.2007 alkaen klo 19:00

Jyväskylän kristosofitemppelissä Kauppakatu 5, piharakennus.

Lauantai 23.6 Hyvä ja paha, Juha Vainio

Sunnuntai 24.6 Vaan päästä meidät pahasta, Sinikka Savolainen

Maanantai 25.6 Vannomattomuudesta, Timo Lampinen

Tiistai 26.6 Ihmisen tarkoitusta etsimässä, Raija Kiiski

Keskiviikko 27.6 Valo loistaa pimeydessä, Anne Kauhanen

Torstai 28.6 Askelmia elämän polulla, Lauri Hämäläinen

Kategoriat: Ajankohtaista | Kommentit pois päältä artikkelissa Kristosofia Jyväskylässä

Kristosofinen veljesjuhla 8.-9.4.2007

Julkaistu: 04.03.2007 | Kirjoittanut: Heikki

Kristosofinen veljesjuhla ja vuosikokous
pidetään Tampereella Amurin koulussa, Satakunnankatu 60, pääsiäisenä 8. – 9.4.2007

Sunnuntaina 8.4.2007
Avajaiset klo 9.30
Tämän jälkeen keitto- ja kahvitarjoilu Näsilinnankatu 38. Edestakainen kuljetus.
Yleisöesitelmä klo 13, Terttu Nurme, Matkalla sisäiseen itseemme
Iltajuhla klo 18

Maanantaina 9.4.2007
Aamukokous klo 10
Yleisöesitelmä klo 13, Sinikka Kesävuori, Ihminen – astraalimaailman kansalainen
Päättäjäisjuhla klo 14.30

Tervetuloa!

Kategoriat: Ajankohtaista | Kommentit pois päältä artikkelissa Kristosofinen veljesjuhla 8.-9.4.2007

”Ihminen mitä mietit?”, J. R. Hannula, 1939

Julkaistu: 28.02.2007 | Kirjoittanut: Heikki

Kirja: ”Ihminen mitä mietit?”, J. R. Hannula, 1939

Luku I
TEOSOFINEN TIETO

Sivut 10 – 14

—
Jos Suomen kansa todella kysyisi, niin sen johtajana, kuninkaana tai presidenttinä voisi olla jumalallisesti viisas olento, sellainen vuorisaarnan tiellä kulkeva opetuslapsi, joka olisi ratkaissut elämän ja kuoleman arvoituksen, ja jolla olisi välitön suhde Valkoiseen Veljeskuntaan. Oletetaan, että kansamme olisi niin itsetietoinen, niin henkisesti hereillä, että se luottaisi tuollaiseen johtajaan. Oletetaan myös, että johtaja esittäisi ne periaatteet, joita hän aikoo noudattaa. Sitten hän erikoisesti kutsuisi kansan viisaat miehet ja naiset neuvotteluun. Heille hän erikoisesti esittäisi sellaisen perustuslain luontoisen julistuksen, joka sitten jätettäisiin kansakunnan hyväksyttäväksi yleisissä piirikokouksissa ja lopuksi yleisessä äänestyksessä. Sen jälkeen tämä julistus, tämä peruskirja julkaistaisiin ja annettaisiin kaikille maailman kansoille.

Ja millainen pitäisi olla tämä julistus? Jotensakin tällainen:

”Suomen kansan julistus maailman kaikille kansoille.

Suomen kansa kääntyy tällä julistuksella Teidän puoleemme te maailman Kansat ja Hallitukset.

Ihmiset ja kansat ovat vanhoina aikoina ratkaisseet keskinäiset ristiriitansa vahvemman oikeudella. Tämä vanha oikeudenkäsite on jo hyljätty yksityisten ihmisten välisissä asioissa. Mutta kansat ovat yhä noudattaneet vanhaa väkevämmän oikeutta. Siksi kansat ovat varustautuneet aseellisin voimin. Mutta millä seurauksella? Ensiksikin sillä seurauksella, että väkevämmän oikeuden ylläpito tulee ylivoimaisen kalliiksi. Niinpä siinä suuressa väkevämmän oikeuden käynnissä, mikä suoritettiin vv. 1914 – 1918, yleensä kaikki mukanaolleet kansat saivat tehdä taloudellisen vararikon. Ja toiseksi: mikään kansa ei loppujen lopuksi kuitenkaan kykene asevoimin turvaamaan edes olemassaoloaan, sitä vähemmin oikeuksiaan. Niin että väkevämmän oikeus ei loppujen lopuksi kelpaa kenenkään turvaksi, ei pienten eikä suurten kansojen. Mutta luonnollista on, että pienten kansojen, niinkuin mekin Suomen kansa olemme, on helpompi tehdä tästä lopulliset johtopäätökset. Ja niinpä me Suomen kansa, asiaa kaikin puolin harkittuamme, olemme tulleet siihen lopulliseen johtopäätökseen, että meidän on viisainta luopua aseistetusta, eli väkevämmän oikeudesta. Me julistamme täten Teille maailman kaikille kansoille, että omalta osaltamme lopetamme sodankäynnin. Emme enää osallistu mihinkään sotaan. Ja samalla julistamme, että ensi tilassa tulemme hajoittamaan oman armeijamme. Tyydymme vain tavalliseen poliisivoimaan sisäisen järjestyksen ja rauhan ylläpitämiseksi. Sen lisäksi pidämme kuin itsestään asiaankuuluvana, että kansalaiset kaikkialla omasta vapaasta tahdostaan auttavat järjestyksen ylläpitämisessä. – Siis lopuksi: me emme enää sodi. Me tahdomme oppia elämään rauhassa ja ystävyydessä kaikkien kansojen kanssa. Ja samalla me vetoamme Teidän kaikkien parhaimpiin ominaisuuksiinne. Toivomme, että tekään ette ryhdy väkivaltaan meitä vastaan. Näinollen sulkeudumme sekä Teidän kaikkien että Kaitselmuksen suojelukseen.

Suomen kansan nimessä ja puolesta.

N.N”

Sensijaan, että kirkon tekemät päätökset olivat laittomia, elämän lakien vastaista, sensijaan tässä hahmoteltu ja oletettu Suomen kansan päätös ja julistus tulisi olemaan laillinen, elämän lakien mukainen. Se veisi laillisesti myönteiseen kokemukseen. Missään tapauksessa ei kansallemme kävisi kuin aseellisille valtioille. Sillä kaikki sotilasvaltiot ovat hävinneet, ja tulevat häviämään, itse Kaitselmuksen tuomitsemina. Sillä Kaitselmus tahtoo, että kansojen on vapauduttuva aseista, että tilalle on tuleva oikeustajunta, järki, jumallalinen inhimillisyys. – Ja vaikka niinkin kävisi, että sotilaskansat hyökkäisivät näin järjestyneen Suomen kimppuun, ja hävittäisivät sen itsenäisyyden, niin silloin Suomen marttyyrius tulisi lunnaiksi eli siemeneksi kansojen vapautumiselle; niinkuin Kristuksen ja apostolien ja tuhansien yksilöiden marttyyrius on tullut siemeneksi yksilöiden vapaudelle. Olivathan sivistyskansatkin, esim. Kreikka ja Rooma, orjavaltioita. Nyt ovat yksilöt siten vapautuneet, että orjalaitos on poistunut. Kerran täytyy kansojenkin vapautua vahvemmanoikeuden orjuudesta. Elämä johdattaa sekä yksilöitä että kansoja siihen suuntaan. Mutta elämä odottaa, että yksilöt ja kansat pyrkimyksissään heräisivät samaan suuntaan.
– – –
Teosofinen tieto on näinollen – niinkuin jo edellä sanoimme – se tieto ja viisaus, se totuuden ja rakkauden ja hyväntahdon voima, mikä sisältyy itse elämään, ja jota kukaan ei voi muuttaa. Teosofis-ruusuristiläinen tieto on se jumalallinen voima, mikä ilmentää maailmoja, aurinkokuntia ja linnunratajärjestelmiä, mikä niitä kaikkia johtaa, niissä toimii, elää ja vaikuttaa.

Tästä johtuu – niinkuin myös jo edellä sanoimme – että turhaa ja turmiollista on tehdä jotain päätöksiä itse totuuden suhteen. Ihminen on kutsuttu totuutta etsimään ja siihen yhtymään. Suuret viisaat, suuret vihityt, Mestarit, ovat niitä ihmisiä, jotka ovat totuutta etsineet, ovat sen löytäneet ja siihen yhtyneet. He kertovat meille löydöistään ja opastavat meitä totuuden etsijöitä.

Kategoriat: Kirjaesittelyt | Kommentit pois päältä artikkelissa ”Ihminen mitä mietit?”, J. R. Hannula, 1939

Kristosofi-lehti maaliskuu 2007: Toimittajalta

Julkaistu: 28.02.2007 | Kirjoittanut: Heikki

Kristosofi 3/2007
Toimittajalta

Kansojen ja koko ihmiskunnan yhteinen onnettomuus on sota. Sotia on kyllä käyty aiemminkin, mutta älyn kehityksen myötä sota-aseet on kehitetty nykyaikana niin tuhoisiksi, että niiden avulla voimme tuhota maapallollamme kaiken elollisen, myös itsemme.

Miettiessämme ratkaisua tähän kaikkia koskevaan pulmaan voimme kääntyä henkisten opettajien puoleen. Pekka Ervast on käsitellessään kansojen veljeyttä todennut, että jos kansat liittoutuvat yhteistyöhön siitä syystä, että niitä kannustaa sama itsekäs päämäärä, useimmiten jokin aineellinen etu, tällainen liitto ei ole kestävä. Entisistä liittolaisista tulee toistensa vihollisia ja entisistä vihollisista uusia liittolaisia, mutta vain niin pitkäksi aikaa, että tavoiteltu etu on saavutettu. Tästä on historiassa näyttöjä.
Kestävän liiton edellytys on yhteinen eettinen, moraalinen tavoite. Sellaisia tarjoavat uskonnot, mutta eivät suoralta kädeltä, sillä uskonnot ovat madaltuneet ihmisten käsissä. Niinpä meidän on paneuduttava uskontojen julistajien alkuperäisiin opetuksiin. Pätevää tietoa löydämme Pekka Ervastin teoksesta Suuret uskonnot. Kirjan Alkulauseessa tekijä samaistaa itsensä tutkijaan, jota elähyttää yleisuskonnollinen, teosofinen henki. ”Hän etsii joka uskonnosta viisauden sanoja, joka pyhästä kirjasta Jumalan sormen jälkiä. Hän tahtoo olla ihminen, joka kaikkialla lähestyy ihmisiä: saman hengenjanon, minkä hän itsessään tuntee, hän näkee toisissakin, olkoot hänestä kuinka etäällä tahansa ajassa ja paikassa. Hän lähestyy uskontoja, sydän odotuksesta ja kiitoksesta sykkivänä.”

Buddhalaisten jalo kahdeksankertainen tie johtaa nirvaanaan. Tähän kahdeksankertaiseen tiehen sisältyy mm. oikea elinkeino. Buddhalainen ei saa olla sotamies, hänen elinkeinonsa ei saa vahingoittaa ketään. Nirvaana on korkein onni. Se on iankaikkinen elämä, keskitetty ilo ja autuus ja armahtavainen rakkaus. Nirvaana tarkoittaa sekä mielentilaa että määrättyä saavutusta henkisellä tiellä. Sanatarkasti nirvaana merkitsee sammumista, mutta se ei merkitse yksilöllisen tietoisuuden häviämistä, vaan yksinomaan itsekkäiden, persoonallisten pyyteiden sammumista ja mahdollisuutta kokea aatmisen tason ykseyttä. Kun jalon kahdeksankertaisen tien kulkija ei aiheuta enää uutta karmaa, vaan lunastaa entistä, hän saavuttaa lopulta karmattoman tilan. Hänen ei tarvitse enää jälleensyntyä maiseen elämään, vaan jättäessään maisen käyttövälineensä kuolemassa hän voi – kohouduttuaan puhtaan henkisen tilan onnellisuuteen – jättää Telluksemme ja sen ihmiskunnan. Mutta ken kieltäytyy jo saavuttamastaan vapaudesta ja syntyy uudelleen ainemaailmaan auttaakseen jäljessä tulevia ihmisveljiään tällä surujen tähdellä, hänestä sukeutuu Opettajiemme mukaan Tiedon Mestari Valkoisessa Veljeskunnassa.
Kristityiksi itseään kutsuvien on syytä tutustua kristinuskon perustajan, Jeesus Nasaretilaisen, Vuorisaarnassa oleviin opetuksiin. Jeesus kehottaa rakastamaan kaikkia ihmisiä, rukoilemaan vainoojien puolesta. Hän sanoo: Ken miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.

Muhamettilaisuudessa puhutaan ”pyhästä sodasta”, dshihad. Se pyhä sota, johon Muhammed seuraajiansa kannustaa, on sotaa omaa itsekkyyttä, omaa pahuutta vastaan. Sellaista on dshihadiakbar, pyhä sota. Muhamettilaiset nimittävät uskontoaan nimellä Islam. Se merkitsee alistumista Jumalan tahdon alle, Jumalan ja Jumalan tahdon tunnustamista ja siihen tyytymistä, Jumalan pyhän tahdon seuraamista.
Kabbala on juutalaisten Salainen oppi. Sen pääteokset ovat Sefer Jetzirah ja Zohar. Sefer Jetzirah puhuu maailman synnystä, Zohar ihmisen luomisesta. Molemmat kirjat sisältävät asioita ja oppeja, joista on puhuttu jo muinaisissa uskonnoissa, hinduismissa, buddhalaisuudessa, egyptiläisessä ja kaldealaisessa uskonnossa. Kabbalassa on kyllä myös magiaan kuuluvia aineksia, mutta pääsisältö muodostuu edellä mainituista pääteoksista.

Juutalaisten Pentateukhos (Mooseksen kirjat) sisältää heidän Thoransa, lakinsa. Mutta niitä ei pidä lukea kirjaimellisesti, sillä ne ovat kirjoitetut niin, että niillä on syvä, mystinen merkitys. Mooseksen antamissa moraalisissa käskyissä, joita meidänkin virallistuneessa kristinuskossamme opetetaan, sanotaan suoraan: Älä tapa.

Näinkin lyhyt katsaus Buddhan ohjeisiin, kristinuskoon, islamilaisuuteen ja juutalaisuuteen paljastaa meille, ettei kukaan näiden uskontojen perustajista ole ihannoinut sotaa. Päinvastoin he kehottavat aseettomuuteen.

Pekka Ervastin Vuorisaarnan ohjeet menevät edellisiä syvemmälle. Niiden viimeisessä eli sotimattomuutta ja rakkautta käsittelevässä käskyssä opastetaan rakastamaan kaikkia ihmisiä. Esimerkkinä ja mallina on Kristus-rakkaus, Jumalan rakkaus. Sanoihan jo Jeesus, ettei meidän tule ainoastaan antaa anteeksi meitä vahingoittaville ihmisille, vaan myös rukoilla heidän puolestaan. Ongelmaksi muodostuu tällöin, miten osaisimme rukoilla oikein. Mitä sanoja tai ajatuksia meidän tulisi käyttää? Jos lähdemme siitä, että toivomme Jumalan antavan anteeksi vastustajillemme sen, etteivät he mielestämme toimi rakentavasti, voi sellainen menettely osoittautua epäkelvoksi. Ymmärrämmekö me, osaammeko me menetellä aina eheyttävästi, parhaalla mahdollisella tavalla? Paremmalta vaihtoehdolta vaikuttaa ajatus pyytää molemmille osapuolille jatkuvasti syvenevää ja täydellistyvää asioiden ymmärtämistä.

Annikki Kumpulainen
annikki_kumpulainen_at_kolumbus_fi

Kategoriat: Ajankohtaista, Kirjoituksia | Kommentit pois päältä artikkelissa Kristosofi-lehti maaliskuu 2007: Toimittajalta

Kristosofisen kirjallisuuden esittelyä 2007-02-25

Julkaistu: 19.02.2007 | Kirjoittanut: Heikki

Kristosofisen kirjallisuuden esittelyä
Helsingissä Kulmakatu 5 B 15, Kruunuhaka
Sunnuntaina 25.2.2007 klo 13-14

Esittelyssä ovat seuraavat kirjat ja artikkelisarjat:

Pekka Ervast, Jeesus Kristus ihmisenä ja jumalana, Pekka Okko

Väinö Lehtonen, Tietäjien todistus, Eeva-Liisa West

J. R. Hannula, A ja O Ensimmäinen ja viimeinen, Pirkko Wiggenhauser

J. R. Hannula, Teosofis-ruusuristiläinen uskonpuhdistus, Raija Kiiski

Musiikkia

Kirjallisuutta ja Kristosofi-lehteä myös myytävänä
Pääsymaksu vapaaehtoinen

Järj. Helsingin kristosofiryhmä
www.kristosofi.fi www.helsinginkristosofit.info

Kategoriat: Ajankohtaista | Kommentit pois päältä artikkelissa Kristosofisen kirjallisuuden esittelyä 2007-02-25

Kristosofi-lehti helmikuu 2007: Toimittajalta

Julkaistu: 20.01.2007 | Kirjoittanut: Heikki

Voimme tutustua kosmisen Kristuksen lähestymisen historiaan. Tämän me saatamme tehdä aivan alusta lähtien eli alkaen Jumalan luomasta elävästä ajatuskuvasta ja päätyen suurten kosmokraattorien avaamiin uusiin, Kristuksen yhteyteen johtaviin kanaviin. Tällöin havaitsemme, että Jumalan luovan ajattelun synnyttämä elävä ihmisyy­den malli on planeettamme ammunkoitosta saakka pyrkinyt siihen, että ihmiset omaksuisivat sen ihanteekseen ja eläisivät siinä, ja että se saisi näin muodon ihmisissä.
Kalevalassa Kristuksen lähestymispyrkimystä kuvataan jumaluusopillisella avaimella avattuna kosintana. Jumalan maailma kosii ihmiskuntaa eli ihmisten enkeliminuutta aina uuden uskon­non synnyttyä. Logos Pyhänä Henkenä eli Ilmarisena on kosinut ihmiskuntaa kaikissa vanhoissa uskonnoissa ennen Jeesus Nasaretilaista. Logos Poikana eli Lemminkäisenä on kosinut ihmiskuntaa Jeesuksen avaamassa Pojan uskonnossa. Logos Isänä eli Väinämöisenä kosii ihmiskuntaa ihmisyysuskonnossa eli kristosofiassa.

Kalevalan Aino-taru
Kalevalan Aino-taru on realistisena kuvauksena runollisen viehättävä, mutta sisällöl­tään samalla suorastaan julma. Kerrotaanhan siinä, miten nuori ja ylpeä Joukahainen lähti kilpailemaan vanhan, maankuulun Väinämöisen kanssa uhaten laulaa laulajan parahan pahimmaksi laulajaksi, tämän jalkoihin kiviset kengät, puksut puiset lantehille, rinnan päälle kiviriipan, hartioille kiviharkon, kivikintahat kätehen ja päähän vielä paatisen kypä­rän. Mutta Väinämöinen laulaa niin, että järvet läikkyvät, vaskiset vuoret vapisevat, vahvat paaetkin paukahtelevat, kalliot lentävät kaheksi ja rannan kivet rakoilevat. Jouduttuaan sitten häviölle ja suorastaan hengenvaaraan Joukahainen lupaa Väinämöiselle oman sisaren­sa Ainon puolisoksi. Kirjaimellisesti ymmärrettynä runo asettaa paitsi Joukahaisen myös vanhan viisaan Väinämöisen epäedulliseen valoon. Ainolta kysymättä, hänen tietämättään, hänen tulevaisuudestaan sovitaan. Asiasta tiedon saatuaan emo kuitenkin kovin ihastui ilmoittaen toivoneensa tuon ikänsä sukuunsa suurta miestä, rotuunsa rohkeata. Mutta Aino ei halua mennä vanhalle miehelle, vaan apeutuu ja ajautuu lopulta toivottomana mereen, alle aaltojen syvien.

Aino-taru ihmissielun kehityksen tulkitsijana
Sielutieteellistä avainta käyttäessämme Väinämöinen on Logos, Jumalan Poika, Kristus. Hän on luonnossa ja samalla jokaisen ihmisen sisässä asuva henki, totuuden ääni, ihmisen opettaja. Joukahainen on nuori sielu, vielä kehittymätön ihminen. Hän on käytännöllisesti materialisti, sillä hän uskoo vain persoonalliseen, ulkonaiseen maailmaan ja omiin ais­teihinsa. Aino on tällä psykologisellakin avaimella avattuna Joukahaisen sisar, ts. Jouka­hais-sielun kaunein puoli, sen iankaikkinen sisältö. Emo on koko luonto ja vielä lähemmin fyysinen käyttöväline.
Joukahainen ylpeilee omalla etevyydellään. Hän on itsestään ylpeä. Hän ei oikeas­taan usko Jumalaan, ei näkymättömiin maailmoihin, ei mihinkään korkeampaan. Hän ei halua edes otaksua, että voisi olla mitään syvempää tietoa kuin hänen pintapuolinen tieton­sa ja sivistyksensä. Kun hän kuulee, että on tietäjiä, viisaita ja että ihminen voi kehittyä henkisesti ja saavuttaa yliaistisia voimia ja yliaistista tietoa, niin hän nauraa sille.
Mutta samalla nuori sielu kuitenkin ajattelee, että jos on jotain korkeampaa, niin tulkoon se näkyviin. Joukahainen kutsui omalla epäuskollaan ja ylpeydellään luokseen totuuden henkeä, syvempää ymmärrystä. Joukahainen valjasti tulisen ruunansa ja ajoi päivän, ajoi toisen, jo päivänä kolmantena päätyi Väinölän ahoille. Kun Väinämöinen tulee tiellä vastaan, ajaa Joukahainen tuhmasti etehen, jolloin aisa tarttui aisan päähän, rahe rahkehen takistui. Väinämöinen tulee Joukahaisen luokse nöyryyttävänä voimana laulaen Joukahaisen suohon suonivöistä, niittyvillahan nivuslihoista, kankahasen kainaloista. Viisauden henki puhuu hänen sisällään ja samalla nöyryyttää häntä ulkonaisesti. Se heittää hänet suruihin, tuskaan, kärsimykseen. Elämä kohtee häntä kovakouraisesti. Lopulta se upottaa hänet niin syvälle suohon, että Joukahaisen leuka on liettehessä, parta paikassa pahassa. Koko Joukahaisen maailmankatsomus romahtaa.
Vaikka Joukahais-sielu joutuu yhä syvemmälle suohon, hän kuitenkin vielä ajattelee: Enkö sittenkin voisi palata entiseen elämääni. Luovun rikkaudesta, luovun kun­niasta, luovun kaikesta, kunhan vaan saan elää kuten ennenkin ja tuntea olevani oma itseni. Mutta elämä nöyryyttää häntä yhä edelleen, kunnes hän lopulta lupaa itsensä lunnaiksi. Hän sanoo: minä annan itseni sinulle, elämä, ota paras minusta, ota sisareni Aino.
Joukahais-sielu on jo kuullut totuuden äänen, tietää, että on Jumala, korkeampi olemassaolo. Mutta hän ei ole vielä sulattanut saamaansa tietoa. Niinpä hänen palattuaan tavalliseen tajuntaansa hän lähtee kulkemaan kohti kotiansa mielellä pahalla.
Ajoi kummasti kotihin:
Rikki riihe’en rekensä,
Aisat poikki portahasen.
Mutta emo iloitsi Ainon astumisesta henkiselle tielle eli Väinämöiselle menosta. Pekka Ervast kirjoittaa: ”Kun ihminen kehittyy henkisesti, silloin myös luonnon ainehiukkaset puhdistuvat, niille tulee keveämpi elämä, niinkuin apostolikin sanoo: Koko luomakunta huokailee tuskissaan odottaen Jumalan Poikien ilmestymistä.” (Kalevalaa tutkimaan, s. 21.)
Mutta ihmisen sielu, Aino, kauhistuu vielä viisautta. Viisaus on sen mielestä niin vanha ja niin kylmä. Viisaushan kuin vetää hänet pois vanhasta tutusta elämästä. Hänhän kadottaisi itsensä. Hänenkö pitäisi luopua kaikesta vanhasta tutusta, koko persoonallisuu­destaan. Näin ihminen ajattelee ja työntää luotaan henkisen elämän.
Läksipä Aino sitten vastaksia taittamaan lehosta. Kohti kotia astuessaan tuli Väinä­möinen vastaan ja virkkoi:
Eläpä muille, neiti nuori
Kuin minulle, neiti nuori
Kanna kaulan helmilöitä,…
Totuuden ääni puhuu ihmisen sielussa: totuutta sinun tulee palvella kaikilla kyvyilläsi. Sinun ei tule käyttää talenttejasi saadaksesi kunniaa, mainetta tai hyötyä itsellesi joko omaksi tai toisten persoonalliseksi hyödyksi. Mutta Aino riisti ristin rinnoiltaan, sormukset sormestaan, punalangat päänsä päältä, kaikki maalle maan hyväksi. Vaikea on ihmisen luopua persoonallisesta elämästään, vanhoista tavoistaan ja tottumuksistaan. Henkinen elämä näyttää yhä vieläkin toivottoman ilottomalta, vaikka Aino-sielu on jo saanut koske­tuksen hengen elämään. Sisäisten ristiriitojen paineessa hän mieluummin jättää taitonsa käyttämättä kuin asettaisi ne totuuden palvelukseen.
Olemme nyt kuitenkin opettelemassa uutta käytäntöä edellä kulkeneiden henkisten opettajien viitoittamalla tiellä.

Annikki Kumpulainen
annikki_kumpulainen_at_kolumbus_fi

Kategoriat: Ajankohtaista | Kommentit pois päältä artikkelissa Kristosofi-lehti helmikuu 2007: Toimittajalta

Kristosofi-lehti tammikuu 2007: Toimittajalta

Julkaistu: 17.12.2006 | Kirjoittanut: Heikki

Uskonpuhdistus on parhaillaan käynnissä. Virallistuneen kristinuskon piirissä on muutamia juhlallisia muotomenoja. Sellaisiksi ovat muodostuneet sakramentit kaste, pyhä ehtoollinen ja vainajan ruumiin hautaaminen. Uskonpuhdistukseen kuuluu kuitenkin oleellisesti muotomenojen eli sakramenttien todellisen merkityksen valaiseminen. Näiden uskonnollisten toimitusten yhteydessä käytetään apuna fyysisiä elementtejä, kasteen sakramentissa vettä, ehtoollisen sakramentissa leipää ja viiniä, viimeisessä voitelussa, joka meillä virallistuneen kristinuskon piirissä on jokseenkin tuntematon muotomeno, voitelu suoritetaan öljyllä, hautaamisen yhteydessä heitetään hiekkaa, ts. maata arkulle.
Sakramenttien tehtävä on auttaa siihen osallistuvat ymmärtämään ikuisuudesta kotoisin olevia asioita. Jos sakramenttien toimittajana on todellinen vihitty, silloin se on maagillinen toimitus ja osanottajat voivat tulla hetkeksi selvänäköisiksi ja nähdä niitä olentoja, jotka ovat mukana pyhässä toimituksessa. Näin Pekka Ervast kertoo tapahtuneen ehtoollisen yhteydessä alkuseurakuntien aikana. Hän kirjoittaa: ”Ehtoollisessa varsinkin tapahtui useille läsnä oleville, että heidän silmänsä aukenivat ja he saivat nähdä, kuka tositeossa oli pyhässä toimituksessa varsinaisena toimeenpanijana. Heidän sisäinen näkönsä avautui ja he näkivät Jeesuksen, joka oli näkymättömässä ruumiissa mukana.” (Paavali ja hänen kristinuskonsa, s. 92.)
Sakramentit ovat vertauskuvia pyhistä asioista. Kun sakramentteihin osallistuvien mieli on pyhä ja vakava, niin ne jo sinään nostavat ajatukset pois elämän arkipäiväisyydestä niiden asioiden pariin, jotka ovat kotoisin ikuisuudesta. Väinö Lehtonen toteaa, että sakramenttien salainen pyhyys johtuu siitä, että ihminen on ulkoiselta luonnoltaan sisäisen olemuksensa vastaavaisuus. Siksi Jeesuskin puhuu henkisestä ruoasta, joka tulee Jumalalta. Samoin kuin ulkoinen ruumiimme rakentuu ja pysyy työkykyisenä fyysisen ruoan ansiosta, samoin sisäinen ruumiimme tarvitsee kasvaakseen ja pysyäkseen työkykyisenä henkistä ravintoa. (Vaeltajan viesti, s. 70.) Henkinen ruoka on luonnollisesti Vuorisaarnan moraali. Kun nautimme sitä, ts. elävöidymme siinä ja toteutamme sitä elämässämme, niin meissä kasvaa veljeyden henki. Näin henkiset opettajamme kertovat. He lisäävät vielä: Veljeys, veljesrakkaus, on fyysisen maailman ensimmäinen totuus. Ilman rauhaa, sopusointua, toisten ymmärtämistä ei elämä maan päällä muutu paratiisilliseksi.
Totesimme, että sakramenttien tehtävä on auttaa totuudenetsijää suuntautumaan kohti henkisyyttä. Sakramenteista erikoisesti vertauskuvallinen ehtoollinen innostaa henkisen ravinnon etsintään ja todellinen sisäinen ehtoolliskokemus tarjoaa sitä vilpittömälle pyrkijälle.
Mutta elämässä on myös kiusauksia, kokeita, joissa etsijän vakavuus ja vilpittömyys punnitaan. Kiusaukset ovat joka hetki läsnä, mutta ne verhoutuvat sitä loisteliaimpiin vaippoihin, mitä vakavammasta etsijästä on kysymys. Vietimme Helsingissä 10.12.2006 veljesjuhlaa J. R. Hannulan syntymäpäivän merkeissä. Ohjelmassa esitetyistä Väinö Lehtosen näytelmän Vaeltaja kahdesta kuvaelmasta toinen havainnollisti erittäin hyvin unimaailman kiusauksia. Kokeista on luonnollisesti suoriuduttava arkielämässä. Mutta miten olemme osanneet toteuttaa päivätajunnassamme ihmisyyden ihannetta, se näkyy unielämämme tapahtumissa. Kuvaelmassa pienet näkymättömän maailman herhiläiset eli peikot toteavat viekoittelunsa kohteen niin voimakkaaksi ja paljon voittaneeksi, etteivät tähän tepsi tavalliset houkutuskeinot. Niinpä he päättävätkin vedota tämän auttamistahtoon.
Mutta seuratkaamme peikkojen keskustelua muutaman vuorosanan verran.
I peikko: Kas, kumma tapaus, nyt saimme suuren uhrin: käy tietäjiä tänne Tuonen maille. Nyt ansas viritä ja loukkus laita.
II peikko: Hä, mitä loruat. Ei tietäjiä Tuonen ansat estä. He käyvät voittajina harhan mailla.
I peikko: Hän onkin tullut elävitten mailta, vain unissansa hakee lohdun suojaa. Hän Jumalaansa huutaa, kuten uskoo, ja Tantaluksen tuskat mieltään raastaa. Kun uupuneena nukkui korpitielle, niin sielunsa mä raastoin Tuonen maille. Hän oiva uhri herrallemme lienee.
II peikko: On usko sulla vankka, veli veikko, kun tietäjiä tahdot taltutella. Vai onko tämä heistä pienimpiä?
I peikko: Tää suuri on. Vai mitä sanot tästä: Kun sielu uupuneesta ruumiistansa nousi, niin aurinkoa kirkkaammaks sen tiesin. Ja luomissalamoita niin kuin ukkossäällä, ne kohti korkeutta leimus tietäjästä. Kun Manalat ja Tuonelatkin liikkui, niin luulin vainajainkin siihen heräjävän. Mun valtas kauhu melkein sietämätön.
Esitettyään Vaeltajalle sodan hurmat ja kalman katkut, lemmityn tarjoaman unhon juoman peikot lupaavat vielä kaikkea mahdollista persoonallisen ihmisten hyvänä pitämää, kuten arvokkuutta, kunniaa ja valtaa. Kuitenkin Vaeltaja torjuu peikot ja vastaa ryhdistäytyen: Jo riittää Tuonen kuiskutukset kummat. Pois kiusan henget tietäjien tieltä, te hornaan juoskaa houkutuksinenne. Mä tahdon Tuonelankin taiat taltutella.
Meillä kaikilla on mahdollisuus tarkastella aika ajoittain omaa elämäämme ja toimintaamme, kuten Isä meidän -rukouksessa pyydetään tai toivotaan meidän tekevän, ”että aina näkisimme Sinun tahtosi ja oman tiemme selvänä edessämme emmekä siitä harhaantuisi joutumalla niihin ansoihin, joita elämä ruumiissa jalkojemme eteen heittää”.

Annikki Kumpulainen
annikki_kumpulainen_at_kolumbus_fi

Kategoriat: Kirjoituksia | Kommentit pois päältä artikkelissa Kristosofi-lehti tammikuu 2007: Toimittajalta

Vaeltaja: Lehtonen Väinö

Julkaistu: 14.12.2006 | Kirjoittanut: Heikki

VAELTAJA
kirjoittanut Väinö Lehtonen

1. kuvaelma
Tapahtuu näkymättömässä maailmassa.

(Kaksi Idän mestaria ja Vaeltaja, eräs länsimaalainen Mestari, saapuvat. Kaksi valkopukuista enkeliä seuraavat Vaeltajan jäljessä, kantaen kultaista ristiä hänen päänsä yllä.)

Vaeltaja: Olette siis tehneet päätöksenne auttaa länsimaita?

1. Idän Mestari: Olemme näin päättäneet, koska Tshohan antoi luvan. Otamme kantaaksemme vastuun.

2. Idän Mestari: Niin! Kuudes juurirotu on aloitettava, niin on lyönyt ajan kello. Olemme täysin tietoisia siitä, että tehtävä on vaikea. Mutta ennen kaikkea länsimaille on yritettävä antaa oikea käsitys muutamista elämän tosiasioista, jotta siellä päästäisiin eräistä vakavista ennakkoluuloista. Hän (viittaa toveriinsa), minun sieluni valo, lupautui toverikseni.

1. Idän Mestari: Tiedät, Vaeltaja, että uusi juurirotu merkitsee myös uutta sivistyskautta, jonka pohjasävel on oleva toinen kuin nyt hallitsevassa rodussa. Jotta ns. Kristillinen sivistys kykenisi vastaamaan uuteen sävelkorkeuteen, on kristikunnan perusvirheitä oikaistava. Eräs suurimpia virheitä on persoonalliseen Jumalaan uskova ja erehtymättömäksi tunnustettu pappisvalta, tuo sokean uskon tukimuuri. Siitä on tullut este, joka tyystin tyrehdyttää totuuden etsinnän, telki sen vankilan ovelle, johon kristikunta on sulloutunut. Tuo telki on poistettava. On jälleen julistettava elämän lait jälleensyntymisestä ja syysuhteen ketjusta. On päästettävä vapaat tuulet puhaltamaan järjen tasolla. Kaukana olkoon meistä, että uudelleen lietsoisimme sokeata uskoa. Me tahdomme vapauttaa ihmiskunnan näistä painajaisista.

Vaeltaja: Kristikunta on surkeasti vääristellyt Kristuksen sanoman.

2. Idän Mestari: Tiedämme kantasi, Vaeltaja. Länsimaalaisena Sinä – ehkä paremmin kuin me itämaalaiset – tunnet nämä kristityt kansat. Mutta mitä muutakaan voimme kuin yrittää.

Vaeltaja: Olen kaikesta sydämestäni yrityksenne takana ja teen asiaa auttaakseni, minkä voin. Tuleehan näin valmistettua maaperää tulevalle vuosisadalle, sillä kahdeskymmenes vuosisata on suuren rynnistyksen aikaa ja silloin olen mukana Länsimaita nostamassa. – Oletteko löytäneet sopivan työntekijän?

2. Idän Mestari: Etsimme sata vuotta ja valitsimme erään tsheelan. Hän, jos kukaan, kykenee tehtäväänsä. Ei löydy toista niin tarmokasta, niin kaikkensa uhraavaa, niin nerokasta kuin hän. Helena Blavatsky-nimisenä hän saa olla sanansaattajanamme.

Vaeltaja: Hän saa paljon kärsiä, minä tunnen nämä kristityt pakanat. He ovat sokeita ja kuuroja kaikelle henkiselle valolle. Pappisvalta yhdessä järjenvastaisten kirkonoppien kanssa on lietsonut voimakkaan materilismin, joka tekee ihmisistä sieluttomia ruumiita. Nämä kristityt eivät innoitu muusta kuin vallankumouksista ja verivirroista. Kristikunta kaipaa perinpohjaista uskonpuhdistusta.

1. Idän Mestari: Ajatteletko siis tulevaa vuosisataa muunakin kuin kuudennen juurirodun syntyvaiheena?

Vaeltaja: Ajattelen kuten tekin, että länsimaat tarvitsevat oikean käsityksen elämästä, ennen kaikkea jälleensyntymisen ja syysuhteen laista. Mutta ajattelen lisäksi suurta uskonpuhdistusta. Jeesus Kristuksen sanoma on saatettava alkuperäiseen puhtauteensa, sillä kirkot ovat vieneet Kristuksen sanoman matalikolle. Vuorisaarna on julistettu epäkäytännölliseksi ja sota on koroitettu kristilliseksi hyveeksi. Tällainen menettely on kohtalokasta vääristelyä, sillä se kantaa kuoleman sylissään. Siksi suuri uskonpuhdistus on välttämätön.

Mutta tämän lisäksi ajattelen vielä muutakin. (Viittaa kädellään) Katsokaa pohjoiseen! Uusi päivä sarastaa ihmiskunnalle.

(Idän Mestarit varjostavat käsillään silmiään, katsovat kaukaisuuteen, ilostuvat.)

2. Idän Mestari: Mitä näemmäkään? Koittaako suuren Avataaran tulo? Silloin on todellakin uusi aamu alkamassa ja meidänkin tehtävämme on osana suuremmassa rynnistyksessä. Annat meille uutta uskoa, veljemme, sillä meidän on käännettävä ajan ratisevaa ratasta uusille urille. Moninkertaisin voimin työskentelemme nyt. Onhan ihmiskunta suuri orpo, tietämätön ja itsekäs. – Entä oletko sinä jo löytänyt lähettilääsi?

Vaeltaja: Menen itse. Tuo pimeä maailma tarvitsee minua, Jeesus Kristus tarvitsee puolustajaa. Mutta eniten tarvitsee ystävää ja työtoveria Hän, maailman tuleva voittaja.

2. Idän Mestari: Suuri on uskosi, Vaeltaja. Toivosi ja näkemyksesi toteutukoon. Yli-inhimillisiä voimia tarvitaan todella, ennen kuin Länsimaitten ja ennen kaikkea Euroopan karma on lunastettu. Kestääkö Euroopan manner karmansa painoa sortumatta ja kestääkö ihmiskunta yhä paisuvia verivirtoja?

Vaeltaja: Siksipä Kristuksen Valkoinen Veljeskunta työskenteleekin jatkuvasti, jotta karman johto saisi inhimillisemmän sävyn, jotta sen ruhjova mahti voitaisiin lunastaa henkisellä työllä. Kun tulee Hän, maailman voittaja, ja voittaa maailman, niin ehkä karman johto siirtyykin Kristukselle. – Uskokaamme, toivokaamme, työskennelkäämme! Kaikkein korkein on voimanamme, Taivaallisen Isän tahto apunamme.

(Kaikki poistuvat)

3. kuvaelma
Vaeltaja Tuonen tuvilla.

(Kaksi peikkoa saapuu keskustellen)
1. peikko: Kas, kumma tapaus, nyt saimme suuren uhrin: käy tietäjiä tänne Tuonen maille. Nyt ansas viritä ja loukkus laita.

2. peikko: Hä, mitä loruat. Ei tietäjiä Tuonen ansat estä. He käyvät voittajina harhan mailla.

1. peikko: Hän onkin tullut elävitten mailta, vain unissansa hakee lohdun suojaa. Hän Jumalaansa huutaa, kuten uskoo, ja Tantaluksen tuskat mieltään raastaa. Kun uupuneena nukkui korpitielle, niin sielunsa mä raastoin Tuonen maille. Hän oiva uhri herrallemme lienee.

2. peikko: On usko sulla vankka, veli veikko, kun tietäjiä tahdot taltutella. Vai onko tämä heistä pienimpiä?

1. peikko: Tää suuri on. Vai mitä sanot tästä: Kun sielu uupuneesta ruumiistansa nousi, niin aurinkoa kirkkaammaks sen tiesin. Ja luomissalamoita niin kuin ukkossäällä, ne kohti korkeutta leimus tietäjästä. Kun Manalat ja Tuonelatkin liikkui, niin luulin vainajainkin siihen heräjävän. Mun valtas kauhu melkein sietämätön.

2. peikko: Kas, kuinka uskalsit. Vai minkä keinon keksit?

1. peikko: Mä kutsuin legioonan apureita ja näköharhan loihdin: pienen lapsen. Hän lasta sääliessään seuras kutsuani.

2. peikko: Tää kumma uutinen, siis toimeen veikko.

(Vaeltaja saapuu)

Vaeltaja: On turhuuksien turhuus mainen polku, näin sanoo Salomokin saarnoissansa. Kuin lasku auringon, mi varjot pidentää ja kaihon jättää. – Tuo kaiho toivoton, se on kuin poltinmerkki, – se kaiho Jumalaanko lie vai sielun turha pyyde. – Kun olin nuori, silloin uskoin suurta, vaan maailma mun heitti kokemusten teille. Se paljon lupas, – jätti tyhjän käteen. – (Miettii) Niin! Turhuuksien turhuus polku mainen. Siis edelleenkö käyn, vai tieni päätän? – Oi, Jumalani, jos Sua missään lienee, – jos minut luonut oot, oot luonut helvetinkin sielun sopukoihin. – Sua huusin avukseni yöt ja päivät, vaan missä lienet, apuas ei kuulu.

1. peikko: (Kuiskaten) On kunniakas kuolla sankarina. Saat maistaa sodan hurman, kalman katkun. – Oi, kuinka ihanasti kaikuu kuolinlaulut ja urkuin pauhu täyttää kirkon kaariholvit. Kas, autuus taivainen on palkka sankarilla.

Vaeltaja: Nuo Tuonet laulut tunnen perin juurin, tää unten maailma kertoo kumman kaskun. Vaan kuitenkin – mua vetää tuskan kuilu, kuin lohdutuksen tois se tullessansa. – Niin, mitä kuulinkaan: On kunniakas kuolla sankarina. – Ei aatos tuollainen mua vallannutkaan ennen. – Siis oonko pelkuri, kun tuskissani huudan Jumalaani ja kansat huokaa orjan ikeen alla: mä enkö apuani tarjois heille? – Oi taiston hurmaa … Kun vertavuotavana kaadun tantereelle, niin kansani mun seppelöi ja kruunaa… Ja ihanasti kaikuu kuolinlaulut. – Vai kaikuuko??? – Sankarinko maine??? – Kuolinlaulut??? – Ma kuinka vainajana näistä tiedän? – Jos tiedän, silloin elän vielä.

2. peikko: Ei uskon asioissa järki auta. Sua taivas odottaa ja palkka Herraltasi, jos miekan kahvaan turvaat uskossasi.

1. peikko: Ja sulle lemmittysi tarjoo unhon juoman. Vai parempaako toivot elämältä?

2. peikko: Oi kuule, esimerkki sankarien: sun apuasi kaipaa maa ja taivas. On koti turvaton ja lesken leipä laiha ja vartijatta Luojan suuri usko. Ja lempi riutuu vailla lohdulusta ja isänmaasi hurmettasi janoo.

Vaeltaja: (Huokaa) Voi sielu parkani, sun täyttää ristiriidat. – Näin sanoo järkeni: kun elos liekki sammuu, kaikki loppuu. On surut poissa, poissa ilot, riemut. – Ja tunne, pyyde, rienaa kiehtovasti: Saat kunniaa, kun kuolet sankarina. – Ja kolmantena kaiho Jumalaani. Se huutaa ylinnä, se mielen murtaa . . . Ja eikö kansain kärsimys jo riitä? – On veri virrannut ja virtaa yhä, pitäiskö minunkin sen uomaa syventämän. – Minunkin! – Mä enkö ole aina rauhaa rakastanut, mä enkö laupeutta tiedä suurimmaksi? – Jos mitä kokemus on opettanut, on tulos tämä: sä poista kärsimysten syitä toisten tieltä.

2. peikko: (Ilkeästi) Ja palkkasi on toisten pilkka, iva. Haa, laupeus . . . Saat narrinnaamariisi uskoo itse.

Vaeltaja: (Mietteissään) Jos liekin Jumalani tahto sankarius??? – Voi taivaan vallat, jospa tietäisin, niin miekan kera poistun elämästä. – Se lienee arvokkaampi koiran kuolemata.

1. peikko: (Nauraa) . . . (Kuiskaten) On voitto meidän, jatka veikko, jatka.

2. peikko: Niin, jatka, jatka, suurin tietäjistä. Saat arvokkuutta, kunniaa ja v a l t a a !

Vaeltaja: (Ryhdistäytyen) Jo riittää Tuonen kuiskutukset kummat. Pois kiusan henget tietäjien tieltä, te hornaan juoskaa houkutuksinenne. Mä tahdon Tuonelankin taijat taltutella.

(Peikot säikähtävät ja juoksevat pois)
(Kaksi valkopukuista olentoa saapuu näyttämölle kantaen porttia. Vaeltaja kääntyy lähteäkseen.)

1. lähetti: Seis! Vain oikeemieliset käy portin kautta tästä.

Vaeltaja: (Peräytyy, varjostaa silmiään kädellään.) Mä hourailenko jo, vai onko silmät rasittuneet valvonnasta?

2. lähetti: Jos lienet houraillutkin näihin asti, nyt silmäs aukenee ja katsot menneisyytes hautaa. Tie elämään käy tästä, haudan takaa. (Viittaa porttia)

Vaeltaja: (Arkaillen) Vaan keitä ootte te, kun enkeleitten lailla näyssä näytte ja tieni suljette ja käskyn oikeemielisyyden tuotte nähtäväksi?

1. lähetti: Me oomme vartioita paratiisin, sun Herran käskystä me kerran karkoitimme sieltä. On Kainin merkki sulla viittas alla, sen helvetiksi luulit, Herraa syytit. Sen tuska kasvattaa sua tehtävääsi.

Vaeltaja: Oi, Herran enkelit mua armahtakaa katuvaista. On mainen elämäni käynyt turhaks’ mulle. – Kun Jumalaani huusin yöt ja päivät, niin teidät lähetti hän ehkä lohdukseni. Nyt nousta tahtoisin ja alkaa uuden elon. – Siis, mikä tehtävä ois’ suotu mulle?

2. lähetti: Vain oikeemieliset käy portin kautta tästä. – Sua kalske aseiden on kannustanut syntymästä toiseen, kilinä kannusten sua vaati ritariksi. Saat pestä verentahrat vaatteistasi ja miekan lyödä multaan, kahvaa myöten; se olkoon risti hautakummullasi. Nyt vanha jätä, miekan valta heitä. Nyt käskyt Vuorisaarnan olkoot oppaamasi.

Vaeltaja: Oi, Herran lähetti, sun neuvos olkoon laki, kun näytit ihmisyyden tielle uuden suunnan. Vaan sano vielä, miksi miekan kalske ristin tiellä rienaa?

2. lähetti: On taivas lähestynyt ihmiskuntaa ja Kristus puhuu sisäisesti sulle. Näin muuttui perin pohjin ihmisyyden polku. On aika toinen nyt kuin ennen Messiasta. – Kun ritarit Temppeleiden turvakseen jätti miekan, se oli menneisyyden kaiku, kuolen musta tahra. – Ken seuraa Kristusta, hän jättää väkivallan.

Vaeltaja: Nyt ymmärrän ja uuden suunnan otan. – Vaan entä tehtäväni tästä lähtein?

1. lähetti: Siis katso taaksepäin ja tutki polkuasi, niin tiedät tehtäväsi nykyelämässä.

(Vaeltaja näkee näyn)

Vaeltaja: (Mietteliäästi) Nyt ymmärrän, kun lausui Mestarini: ”On teillä aina vaivaiset ja köyhät, te voitte niitä auttaa, koska hyväks’ näätte, vaan minua ei teillä ole aina”. – Siis Mestarini toivon tyrmäsin, kun t o i n e n h y v ä saapui vastahani. En valintaani osannutkaan tehdä. – Voi, onnetonta mua, kun silmät aukes mulla liian myöhään. Jos kuinka katuisin, en menneisyyttä toiseks’ vaihtaa voisi. (Polvistuu) Oi, enkelini, neuvos mulle anna!

2. lähetti: Nyt Kristus syntyy maailmaan v o i t t a j a n a , ei enää naulittuna ristiin. Ilman valtaa. Hän maan ja taivaan salaisuudet avaa ja Isän syliin johtaa ihmiskunnan. – Saat toistaa entisyyden uusin muodoin, saat uusin voimin poistaa laiminlyöntis. Siis uudelleen käy matkaan seimen luokse ja parhaat lahjas anna alttarille. (Osoittaa porttia)

Vaeltaja: (Asettaa molemmat kätensä vastakkain rinnalle ja tulee portille) Oi rakas Mestarini, joka voitit maailman, Sun rinnallasi tahdon työtä tehdä. On Kristus voimani ja Isän tahto laki.

(Vaeltaja poistuu portin kautta. Lähetit seuraavat jäljessä.)

Kategoriat: Kirjaesittelyt | Kommentit pois päältä artikkelissa Vaeltaja: Lehtonen Väinö